Lutherin kirkkopostilla, Painettu Helsingissä Weilin ja Göös'in osakeyhtiön kirjapainossa, 1885. Saarna numero 19.

Viidentenä sunnuntaina loppiaisesta 1546. (Tämän saarnan piti Lutheri 11 päivää ennen kuolemaansa, 7. p. helmikuuta 1546.

Evankeliumi: Mattheus 13: 24-30

Toisen vertauksen pani hän heidän eteensä, sanoen: taivaan valtakunta on ihmisen vertainen, joka kylvi hyvän siemenen peltoonsa, j.n.e.

1. Itse Kristus on osoittanut ja selittänyt tämän vertauksen tässä evankeliumissa. Sillä evankelista sanoo v.v. 36-39 näin: silloin laski Jesus kansan ja tuli kotia. Ja hänen opetuslapsensa tulivat hänen tykönsä sanoen: selitä meille se vertaus pellon ohdakkeista. Niin hän vastasi ja sanoi heille: joka kylvää hyvän siemenen, se on ihmisen poika. Mutta pelto on mailma, vaan hyvä siemen, ne ovat valtakunnan lapset, mutta ohdakkeet ovat pahan lapset. Vihollinen, joka ne kylvi, on perkele; elonaika on mailman loppu; mutta elomiehet ovat enkelit.

2. Herra itse siis selittää, mitä tämä vertaus merkitsee. Siis emme taida sitä paremmin tehdä, vaan me pysymme ja pitääkin pysymän Herran Kristuksen selityksessä. Siis: pelto on maailma, ihmisen poika, joka kylvää, on Herra; hyvä siemen ovat valtakunnan lapset, j.n.e. Tämä on yhtä paljo sanottu kuin, että pyhän kristillisen seurakunnan keskuudessa on maailman alusta loppuun saakka (miksi hän elon ajan kutsuu) ollut ilkeitä konnia, joista se ei saa eroa, ja että siis tässä elämässä maan päällä aina on hurskaita ja jumalattomia toinen toisensa seassa.

3. Taitaa itsensä oikein käyttää ja menetellä, asiain näin ollessa, siihen tarvitaan paljon ymmärrystä, taitoa ja viisautta; sillä entisinä aikoina ja vieläkin on paljon sellaisia vääräoppisia, jotka tahtovat sellaisen seurakunnan, jossa kaikki ovat taitavia, hurskaita, pyhiä ja puhtaita, eikä ainoaakaan konnaa. Sellaisia ihmisiä ovat olleet Katarit ja Donatistat, ja tähän aikaan Kasteenkertojat, Myntseri ja muut samallaiset, jotka tahtoivat tappaa ja hävittää kaikki, jotka eivät olleet pyhiä. Mutta sellaisia olivat semminkin munkit, jotka juoksivat mailmasta pois, jättivät kutsumuksensa ja virkansa ja konttasivat loukkoihinsa, eroittaaksensa itsensä mailmasta ja pyhiä ollaksensa, Jumalaa palvellaksensa, rukoillaksensa, paastotaksensa ja päästäksensä viettämästä niin jumalatointa elämää, kuin maailma viettää. Tällainen eksytys on aina mailmassa väkevästi liikkunut, kuin vääräoppiset tahtoivat sellaisen seurakunnan, kussa ei yhtään pahaa olisi. Se luonnollisesti huoletti kaikkia hurskaita sydämmiä ja tuotti heille murhetta ja surua, kuten tässäkin perheen haltian palvelioista sanotaan, että he, nähtyänsä ohdakkeitten kasvavan ja valtaan pääsevän, mielellään olisivat suoneet kaikin paikoin oikein käyvän eikä muuta, kuin ainoasti puhdasta, hyvää nisua nousevan ja kasvavan. Mutta teksti sanoo perin toisin.

4. Adami, jolla kahden poikansa parissa oli ensimmäinen seurakunta maan päällä, luulikin seurakuntansa ihan puhtaaksi ja ohdakkeista varsin vapaaksi; mutta ennenkuin hän huomasikaan, oli Kaini murhannut veljensä Abelin. Olihan tuo häijy, terävä ja pistävä ohdake. Niin Noakin, vedenpaisumisessa itse kahdeksantena säilyneenä ja henkiin jääneenä, luuli omaavansa ihanan, puhtaan seurakunnan, kuin hänen poikansa Ham äkkiä nousi pilkkaamaan isää ja nostatti oman lahkonsa häntä vastaan. Niin luemme Raamatussa kauttaaltansa alusta asti samoin tapahtuneen, ja tunnustaa täytyvämme niin puhdasta ja pyhää seurakuntaa ei olleen, jossa ei aina olisi ollut muutamia, jopa montakin jumalatointa hurskasten joukossa. Abrahamin perheessä oli Ismael, Iisakin Esau ja Jaakopilla oli poikia, jotka tekivät pahoin kyllä. Mitkä olisimme sitte me, tahtoessamme niin hallita, ettei yhtään ohdaketta ja saastaisuutta olisi parissamme?

5. Tässä on Augustinilläkin ollut paljon tekemistä ja taistelemista Donatistaita vastaan, jotka niin ikään rohkenivat laittamaan sellaista seurakuntaa ja sentähden erisivät yhteisestä kristikunnasta, jolla kuitenkin oli puhdas oppi ja ymmärrys sekä oikia sakramenttein käytäntö. Sillä jos tahdot ylön paljon puhdistaa ja perata itseäs, saat asian siten paljon pahemmaksi. Itse Kristuksenkin ja apostolein täytyi kärsiä Judas parissansa. Paavikunnassakin ovat puhtaimmat munkit tavallisesti olleet pahimpia konnia; puhumatta siitä, että samallansa ovat menettäneet evankeliumin, niin ovat he ulkonaisessa elämässäkin olleet pahimpia huorapukkia. Se oli heidän siitä, että yksin tahtoivat olla puhtaita, ja puhtaudellansa auttaa mailmaa, kiskoen kerjuullansa mailmalta sen hien ja veren.

6. Sentähden mekin jättäkäämme Judas apostolein pariin ja sallikaamme ilkiäin konnain olla oikiassa kristikunnassa. Siksi siis, lyhyesti sanottu, jää, että perkele rakentaa rukoushuoneensa sinne, mihin Jumala on rakentanut soman ja puhtaan seurakunnan. Niinhän onpi, kuin evankeliumi tässä sanoo, että kuhun perheen isäntä kylvi hyvää siementä, vihamieskin kylvää siihen sekaan ohdakkeita. Tästä älköön peljästykö kukaan, kuten minä peljästyin ensimältä, koska, ruvettuani saarnaamaan Jumalan sanaa puhtaasti, sitte kuitenkin Kasteenkertojat, sakramentin häiritsiät, lain vastustajat ja muut hurmahenget lähtivät meidän kouluistamme. Mutta sen en voinut mitään tehdä, kuin tiesin siemenen olleen oikian ja hyvän, mutta perkeleen, ennen kuin huomasin, luikahtaneen sisään kylvämään pahaa siementä hyvän sekaan. Hän synnyttää monellaiset lahvot ja villitykset, sillä hänkin tahtoo toimia seurakunnassa, niin kuin hän kohta alussa tahtoi paratiisissa olla ihmisten parissa, ja muutoinkin aina on, niinkuin Job 1: 6 sanoo: Jumalan lasten seurassa.

7. Täytyy siis meidänkin kärsiä hänen kaikin paikoin tunkevan sekaamme ja oleskelevan parissamme. Täällä tahtovat Judalaiset, Turkit, Espanjalaiset, tuolla paavi muine joukkoinensa, olla kaikki parissamme ja sokaista seurakuntamme. Vaikka miten tekisimme ja sanoisimme, tahtoo perkele kuitenkin olla parissamme, kuten hän tuli Jobillekin. Hän kukisti hänen huoneensa, kuoletti hänen poikansa ja tyttärensä, vaivasi hänen ruumistansa paisumilla ja märkähaavoilla, ja piinasi sen ohessa hänen sydäntänsä ja omaatuntoansa ahdistuksella ja Jumalan rangaistuksen pelvolla; rupesipa hänen vaimonsakin sadattelemaan häntä. Ja toisinpa ei ole tässä elämässä. Niin on alusta asti ollut ja sellaisena pysyykin viimeiseen päivään asti.

8. Tässäpä nyt taitoa kysytään, asiaa oikein ajamaan, koska sellaista näemme ja koemme, taitamattamme sitä estää ja torjua pois. Perheen isännän palveliat luulivat keksineensä neuvon kuin sanovat: tahdotkos, että me menemme ja kokoomme ne? Mutta tähän vastasi isäntä: en, ettette ohdakkeita kootessanne myös tempaisi ynnä heidän kanssansa nisuja pois. Mitä on tämä? Onko vääräoppisia kärsittävä eikä kuitenkaan kärsittävä? Mitä tehnen tällaisessa tapauksessa? Jos kiskon ja perkaan ohdakkeet pois toisesta paikkaa, niin siellä vahingoitsen hyvää siementä, ja kuitenkin kasvaa niitä taas toisessa paikkaa. Siis, jos jossakin paikkaa, juurinensa repäsen yhden villioppisen, niin kasvaa kuitenkin sama, perkeleen kylvämä siemen kymmenessä muussa paikkaa; sillä perkele pyytää ohdakkeilla ja muulla rikkaruoholla turmella nisua. Mitä tulee siis minun tässä tehdä, oikein tehdäkseni? Tit. 3:10 sanoo p. Paavali: eriseuraista ihmistä pakene. Teksti on tässä selvä: pane hän pannaan, äläkä toimi mitään hänen kanssansa. Mutta kuinka nämät saadaan keskensä soveltumaan, jättää ohdakkeet repimätä kasvamaan ja kuitenkin paeta? Tässä neuvonee neuvon taitaja. Kuitenkin asian paremmin ymmärtääksemme, esitän tässä vertauksen.

9. Me kristityt olemme kaikki keskenämme ihmisen luonnollisen ruumiin kaltaiset, joka täällä maan päällä ei koskaan ole puhdas sisällisesti eikä ulkonaisesti. Sisällisesti on se saastainen, täynnä räkää, nuhaa, paisumia, märkää, sontaa, saastaa ja pahaa löyhkää. Ulkonaisesti on se rupinen, täinen, syhelmäinen, silmät ja korvat juoksevaiset ja räämäiset, ja jota kauvemmin hän elää, sitä vähemmän on hänessä puhdasta ja kaunista. Tiedämme kuitenkin että kristityn ruumis tulevassa elämässä on ihana ja puhdas, ja nykyistä aurinkoa paljon kirkkaampi ja puhtaampi; sillä hän on ensin riisuva pois tämän saastansa ja saastaisuutensa, siinä mädäten, tullaksensa ihan siivoksi eli puhtaaksi hengellisesti ja ruumiillisesti; muutoin ei huoli Jumala hänestä taivaaseen.

10. Vaikka nyt ihmisen ruumis onkin näin ilettävä, rupinen, syhelmäinen ja saastainen, täytyy meidän kuitenkin pitää tuo saastainen säkki; emme tule ilman sitä toimeen; sillä ilman sitä emme saata elää, siittää lapsia, hoitaa taloutta, hallita y.m. Meidän täytyy siis kärsiä tuota haisevaa, saastaista ihramahaa, niin kauvan kuin täällä elämme, ja talouden hoito ja hallitus voimissa pidetään, kunnes kaikki lapset ovat siitetyt ja ihmiset syntyneet, joista Jumala kokoo kristillisen seurakuntansa ijankaikkiseen elämään. Ja täällä ei ole kukaan niin hullu ja mieletöin, että hän heittäisi ruumiinsa taikka jonkun sen jäsenen pois, taikka vihaisi eli vahingoittaisi sitä sentähden, että se siivotoin ja saastainen on, vaan ruokkii ja hoitaa sitä, sanoo Paavali (Efes. 5: 29). Ja jota rujompi se on, sitä hellemmin hoidetaan sitä; ja missä siinä on jotakin puutetta, niin rientävät jalat ja kädet, ja tarttuvat mielellänsä apua tekemään. Jos se on rupinen, etsitään neuvoa rupia parantamaan taikka kumminkin lievittämään; jos se ajettuupi ja ajaa märkää, niin sitä puhdistetaan ja perataan, kuitenkin niin, ettei saastaista jäsentä heitetä pois. Jollei hän voi tarvettansa tehdä, noudatetaan apteekista rohtoja, saastan puhdistamiseksi ja purkamiseksi.

11. Lyhyesti, jos ruumis onkin mitä tervein, ei se kuitenkaan ole puhdas, se aina purkaa itsestänsä, sylkee, yskii ja alati perkaa saastansa, ja pysyy kuitenki rupisena, syhelmäisenä, haisevana ruumiina, sitä et saa poistetuksi, tahi kokonansa estetyksi, ruumista varsin turmelematta, kunnes hetkinen tulee, koska se maahan lasketaan ja mullataan, madot ja toukat siitä osansa ottavat ja saastan syövät, kunnes se kokonansa uudistuu ja puhdistuu. Sillä aikaa on sitä laahattava mukana ja oletettava sillänsä, ei leikattaman siitä jäsentä ja heitettämän pois sentähden, että se on kivulloinen, sairas, häpeällinenkin, haureellinen ja turmeltunut; vaan, jollet sitä enää auttaa taida, niin kantanet sitä kuitenkin ja kärsinet, pait jos (joku jäsen) käy niin pahaksi, ettei se enää saata ruumiissa pysyä, vaan on niin mätä ja kuollut, että se itse lohkee ja uhkaa turmella muutkin jäsenet.

12. Hengellisesti on ihminen kristittynäkin tässä elämässä myös saastainen, sillä hän ei ole vielä synnitöin, vaikka hänellä onkin synneistä päästö ja hän Pyhän Hengen kautta on pyhitetty. Kuinka sopii tämä yhteen? Vastaus: me luemme Uskon tunnustuksessa, ja totta onkin, että Pyhä Henki pitää koko kristikunnan maan päällä yhdessä mielessä ja että täällä kaikki synnit anteeksi annetaan y.m. Merkkinä siitä ja sellaisen uskon vahvistuksena on pyhä, Kristuksen ruumiin ja veren sakramentti ja synnin päästö ripissä, joten epäilemätä, saatikka vain uskomme, kaikki syntimme ovat anteeksi annetut ja mekin siis sellaisen uskon kautta Jumalan edessä vanhurskaat, terveet ja puhtaat.

13. Mitä tehköön kristitty tunteissansa saastaisuutta ja synnillistä menoa itsessänsä? Panna sitä pois kerrallansa ei taida hän, sentähden kärsiköön sitä, ja poistakoon jokapäivä voimiansa myöten pahuuttansa pois. Mutta älköön sentähden itsestänsä epäilkö, tahi pitäkö itsensä Jumalan kiroomana ja hylkäämänä, älköönkä lakatko uskoansa harjoittamasta, itseänsä parantamasta, vaan yhäti aina pitäköön toivon, rukoilkoon, riisukoon vanhan ihmisen ja sotikoon lihan himoja ja haluja vastaan, kunnes kerran sellainen muutos hänen syntisessä ruumiissansa tapahtuu, että synti kokonansa lakkaa y.m.

14. Toden ihmeellinen on kristityn laita. Tosi on, että Jumala, ihmisen synteinsä tähden ollessa hänen peljättävän vihan alla, ijankaikkisen kuoleman ja perkeleen vallassa, niin suuresti rakasti häntä, että hän lähetti hänelle ainoan Poikansa taivaasta ja salli hänen syntyä ihmiseksi hänen hyväksensä, sovittaa Jumalan viha ja omalla verellänsä ja kuolemallansa maksaa hänen syntivelkansa, ja antaa hänelle omaisuudeksi Poikansa, koko hänen ansionsa ja kaikki hänen lahjansa, ja pyhässä kasteessa hänen armoitti niin korkiasti, että lahjoitti hänelle sanansa ja lupauksen lunastuksesta synnin, kuoleman y.m. vallasta ja tämän lisäksi pyhitti hänen Pyhällä Hengellänsä ja, lyhyesti, otti hänen lapseksensa ja kaikkein taivaallisten tavarain ja ijankaikkisen elämän perilliseksi ja asetti hänen taivaan herraksi yli kuoleman, perkeleen ja helvetin y.m. Koska nyt kristitty kuulee Jumalan Pojan tulleen taivaasta meille, meille saarnanneen ja antaneen itsensä kokonansa meille, eikö hän, saati hän vaan sen oikein ja täydellisesti uskoo, sulasta riemusta hämmästyisi siitä ja ihastuisi sangen suuresti? Sillä kukamar tainnee kylliksi lausua tahi käsittää, kuinka suuri, kuinka jalo asia se on, että Jumalan Poika tuli meidän lihaksemme ja vereksemme ja on oma omaisuutemme? Enkelitkään taivaassa eivät taida kyllin ihmetellä, että Jumala niin korkiasti on rakastanut meitä kurjia, kirotuita ihmisiä, ja osoittanut meille sellaisen sanomattoman armon ja hyvyyden, että hän itse syntyy ihmiseksi, puhuttelee meitä, asuu meidän parissamme, kuolee ristissä meidän sijassamme y.m.

15.  Jos nyt joku kysyisi sinulta: uskotko, ystäväni, Jumalan Pojan, ijankaikkisen, kaikkivaltiaan majesteetin, tulleen sinun tähtes taivaasta alas, kantaneen sinun puolestas Jumalan vihan, ja kuolleen sinun synteis tähden? niin sinä, jos oikein ja totuuden jälkeen vastaisit niinkuin tunnet, olisit vaadittu sanomaan tässä saattavas vain säikähtyä, ja tunnustamaan tätä et taitavas niin totisesti ja varmaan uskoa etkä saavas sitä menemään sydämmees, niinkuin siitä kuulet. Kuitenkin täytyy sinun kristittynä sanoa: onpa se toki sula, jumalallinen ja ijankaikkinen totuus; senhän varmaan tiedän Jumalan sanaksi, ja rakas Herrani on sen vahvuudeksi jättänyt minulle niin monta merkkiä, nimittäin korkiat sakramentit: pyhän kasteen, Kristuksen ehtoollisen ja synnin päästön ripissä, joissa Jumala itse puhuttelee minua, kastaa minun, ruokkii minun, ja itse laskee kätensä pääni päälle ja päästää minun vapaaksi synnistä ja vihastansa; mutta valitettavasti kyllä, näen ja tunnen sen ei kuitenkaan menevän niin sydämmeeni, enkä niin uskovani sitä, kuin toden tahtoisin.

16. Sillä jos sinä niin vahvasti ja lujasti uskoisit, kuin sinä kuulet päästössä (ripissä) sanottavan, et saattaisi ylön suuresta riemusta lähteä papilta juoksemata ja tanssimata. Samate olisi laitas alttarin sakramentin suhteen, kussa sinulle annetaan Herramme Jeesuksen Kristuksen totinen ruumis ja veri; sinnekin, jos uskoisit, tulisit riemusta hypellen, ja ihmiset tunkeisivat sinne kilvan, kuin siellä kuulevat Herran Kristuksen itse puhuvan.

17. Mutta kuin tämä joka päivä on edessämme alttiina ja kuultavanamme, niin se menee korvasta sisälle, toisesta ulos. Käydessäs sakramentilla, menet sinne ja palajat sieltä taas kuin pölkky, tahi sallit muitten ihmisten mennä ja jäät itse pois. Jumalan sanaa, ja sitäkin, että Jumalan Poika kuoli edestäs, kuultelet samallaisella hartaudella kuin jos sinulle kerrottaisiin Turkkilaisten surmanneen sulttaaninsa, tahi keisarin ottaneen vangiksi Ranskan kuninkaan, tahi kuin tarinaa ainakin. Et malta sen koskevan sinuun, vaan olet sitä kohtaan jääkylmä, et sytytä sydäntäs, etkä pidä lukua sielus autuudesta ja ijankaikkisesta elämästä.

18. Sellaista tekevät raa'at, hurjat, Jumalasta lukua pitämättömät ihmiset, niinpä luultemme, paha kyllä, tekevät nekin, jotka pitävät Jumalan sanan rakkaana, ja olisivat mielellänsä kristityitä. Emme taida riemuita siitä, emmekä saa sitä sydämmihimme, kuten mielellämme tahtoisimme. Ei se mene sydämmeen, ytimeen ja luihin, ei se maistu eikä ole niin elävä, ei lohduta eikä ilahuta meitä niin, kuin sen pitäisi. Tuon tekee vanha Adami, turmeltu luontomme ja synti, joka vielä meissä on, se estää minua  ja sinua niin lujasti siihen uskomasta, kuin meidän tulisi.

19. Sentähden sanoo Pietarikin, 2 epist. 3: 18, ei suotta: kasvakaat meidän Herran ja Vapahtajan Jesuksen Kristuksen armossa ja tuntemisessa. Älkäät, hyvät kristityt, ajatelko näin: olemme jo varsin hyvin oppineet ja halki uskoneet katekismin, alttarin sakramentin, kasteen, ja päästön; te olette nyt vasta alkaneet ja olette vielä kokemattomia oppilaita; harrastakaat sentähden lisääntyä ja kasvaa ja päivästä päivään opetella tietämään, mitä se on, että Kristus on kuollut teidän edestänne, niin nimittäin, ettei se vain paljaana vahtona ja sylkenä häilyisi teidän kielellänne, vaan että se tunkee ja menee sydämmeen, saattaen teille lohdutusta ja iloa.

20. Sillä oikeittain pitäisi kristittyin elämän olla sula ilo ja riemu; mutta harvat siitä oikein nauttivat iloa. On kuitenkin kristityissä (joskin useammat heistä tuntevat suurta heikkoutta) muutamia esimerkkejä sellaisista, jotka joskus ovat maistaneet iloa niin, että sen kautta ovat voittaneet synnin ja kuoleman peljästykset. Niin luetaan Monikasta, Augustinin äitistä, että hän kerran, käydessänsä korkialla Kristuksen ruumiin ja veren sakramentilla, vajosi tutkistellessansa Herran Kristuksen armoa ja hyvyyttä, niin syviin ajatuksiin, että oli mielestänsä korotettu korkialle maasta ja huusi ääneensä: astukaamme tykkänään taivaaseen. Onpa sellaisia kristityitä ollut useampia muitakin, nuoria neitseitäkin, niinkuin Agata ja Agnes, jotka menivät niin iloiten vankeuteen, kuin tanssiin viedyt. Oi, armaat Agata ja Agnes, miten saatatte pitää tanssiin menemisenä vankeuteen ja kuolemaan menemisen? Semmoisia ihmisiä ovat kristityt. Täynnä iloa katsovat he ylön ja vastustavat pelkäämätä perkelettä, kaikkia hänen peljätyksiänsä ja rajuamistansa. Pyhä Vinsentti sanoi, Herran Kristuksen tähden tulisilla hiilillä paistettaessansa, makaavansa mielestänsä kuin vilvoittavassa kasteessa. Nämät ovat oikeita esimerkkejä ihanasta, lujasta ja vahvasta uskosta. Heissä on sana ja evankeliumin oppi niin voimallinen, että varsin ja kokonansa juopuvat tästä opista, että Jumalan Poika tuli maan päälle ja syntyi ihmiseksi. Mutta eivät suuret pyhätkään aina tunne sellaista iloa ja väkevyyttä. Ja me heikkouskoiset emme pääse uskottomuutemme tähden sellaiseen korkiaan lohdutukseen ja voimaan. Sillä perisynti, tuo häijy saasta, joka vielä asuu lihassamme, on meissä vielä ylön väkevä; ja joskin mielellämme uskoisimme, kuulemme ja luemme Jumalan sanaa mielellämme, emme pääse kuitenkaan niin pitkälle, kuin meidän tosiaan pitäisi.

21. Muut, niinkuin paavi ja hänen yliopistonsa, jotka ovat sulia ohdakkeita, karkaavat siitä kauvas. Jumalan sana on heissä mätäpuuta, vieläpä lisäksi pilkkaavatkin ja kiroovat sitä ja moittivat vääräksi opiksi. Kuinka kauvan ovat he Lövenissä ja Kölnissä tuumailleet sitä, kunnes nyt viimeinkin julkisesti esiintyvät, kiroovat kristillistä oppia uskosta villityksenä, härsyttävät ja yllyttävät keisaria ja kuninkaita vainoomaan meitä; vaikka emme kuitenkaan muuta opeta kuin Jumalan sanaa, ja semminkin tätä pääkappaletta, että Jumala antoi Poikansa ulos meidän hyväksemme. Voi, kuinka kauvaksi on poikettu sanasta! Samoin tekevät kaikki lahkolaiset ja eri seuraiset; ja heistä erittäin erilaisia eivät ole meikäläisistäkään ne, jotka ovat Jumalan sanaan kyllästyneet ja väsyneet - joista se on yhtä, kuin jos aasi saarnaisi sialle. He rupeevat katsomaan sitä ylön ja närkästyvät, koska se rahtusenkin loukkaa heitä. Heillä on parhaana huolenansa hekumansa, markkansa, rahansa ja tavaransa, ylönsyöminen ja juominen - se on heidän saarnansa. Mutta iljetykseksi heille on kuulla Jumalan sanaa ja sakramentille mennä; he mielestänsä ovat liika paljon rasitetut, jos pitäisivät huolta siitä ja jotakin kuluttaisivat siihen, että seurakunnat hyvin hoidetaan ja opetussääty voimassa pidetään.

22. Meitä, jotka pidämme Jumalan sanan rakkaana ja olisimme mielellämme ilman syntiä, varoittaa pyhä Pietari, 2 epist. 3: 18, kasvamaan ja lisääntymään Kristuksen tuntemisessa, joka tapahtuu, koska jota kauvemmin sitä mielemmin kuulemme Jumalan sanaa, käymme sakramentille, ja saamme halua tekemään Jumalan käskyjä. Tästä saatti apostoli sanoa: kasvakaat Jumalan tuntemisessa, älkäät pitäkö itseänne sitä kylliksi käsittäneenä ja täysiksi oppineena. Samoin sanoo p. Paavalikin itsestänsä Fil. 3:12: ei niin, että minä sen jo käsittänyt olen, eli jo täydellinen olen; mutta minä ahkeroitsen suuresti, että minä sen myös käsittäisin, niinkuin minäkin Jeesuksessa Kristuksessa käsitetty olen; sillä emme tässä elämässä milloinkaan ehdi täysin oppineiksi.

23. Sanonet: kuinka käyttäinemme häntä kohtaan, kuin syntimme ovat meille anteeksi annetut; (tehkäämme) kuten lapset ja me niiden kanssa rukoilemme kristillisessä uskossa: minä uskon Pyhän Hengen päälle, yhden, pyhän, kristillisen seurakunnan, pyhäin ihmisten yhteyden, syntein anteeksi saamisen y.m. niin myös laulamme: "jossa myös kaikki synnit annetaan anteeksi"; ja kuitenkin on minussa vielä niin paljon syntiä? Kuinka saatan tulla vanhurskaaksi Jumalan edessä ja olla otollinen hänelle? Kuinka tässä tehnen? Vastaus: Jumala antaa synnit anteeksi siten, ettei niitä lueta meille, eikä ne enää kadota, niinkuin David, Ps. 32: 2, sanoo: autuas on se ihminen, jolle Herra ei soimaa vääryyttä. Mutta ei tästä seuraa, ettäs olisit ilman syntiä, joskin ne ovat anteeksi annetut; sillä sinä tunnet vielä itsessäs, et harrasta halua tottelemaan Jumalaa, menemään sakramentille, kuulemaan Jumalan sanaa. Mutta luuletko tällaista lasten leikiksi taikka etkö pidä sitä syntinä? Mitä Jumala sanassansa, sakramentissa ja kasteessa sinulle osoittaa, se maistuu mielestäs lahonneelta puulta.

24. Kuitenkin, jos Kristukseen uskot, ottaa hän sinun omaksensa sanan, sakramenttein ja päästön kautta, ja sanoo sinulle päästön synneistäs: mutta läksyksi panee hän sinulle, että tunnustat heikkoutes ja saastaisuutes, joka vielä asuu lihassas ja veressäs, sitä Jumalalle valitat ja joka päivä anteeksi pyydät, että siihen lisäksi lakkaamata sodit itseäs vastaan, etkä laske synnillisiä taipumuksia ja himoja omiin valtoihinsa, etkä noudata niitä vastoin omaa tuntoas, vaan että jota kauvemmin sitä enemmän hillitset ja masennat syntiä itsessäs. Sillä synnit pitää, ei ainoasti anteeksi annettaman, vaan vihdoin kokonansa perattaman pois ja hävitettämän; sillä haiseva rupinen ruumis ei pääse taivaaseen, jollei se ensin ole puhdistettu ja kaunis. Sentähden ahkeroitkaamme ja harrastakaamme siitä, ettei ruumiimme jäisi saastaisuuteensa, löyhkäänsä ja synteihin, vaan että se täällä joka päivä valmistettaisiin toiseksi muuttumaan, mikä myös haudassa on tapahtuva. Kristittyin elämän kanta on siis joka päivä kasvaa ja lisääntyä uskossa ja hengessä; sillä tässä elämässä ei tule se täydelliseksi, muutoin emme tarvitsisi Pietarin varoitusta alati kasvamaan armossa ja Kristuksen tuntemisessa.

25. Sentähden tulee sinun tietää syntis annetuksi sinulle anteeksi, ei sen vuoksi suruttomana maata kuorsuakses, kuin sinulla muka ei enää yhtään syntiä olisi, tahi sanoakses; noh, nytpä rohkiasti tehnen syntiä: synnit ovat otetut pois, ne eivät enää saa tuomita minua; äläpäs, vaan näin: hyvä Jumala, sinä olet äärettömästä armosta antanut syntini anteeksi; auta minua tästälähin saamaan halua sanaas ja sakramenttiis, ylistämään kiitollisuudella sinua ja sinun Poikaas, että nimes minun kauttani pyhitettäisiin, valtakuntas lähestyisi minua, ja sinun jumalallinen tahtos tapahtuisi minussa; että siis minäkin pääsisin tulemaan Kristuksessa iloiseksi ihmiseksi, kaikki rakkaudella ja mielihyvällä tekemään ja kärsimään, niinkuin pyhät marttiirat, jotka eivät virkanneet kuolemasta, perkeleestä ja helvetistä mitään.

26. Syntimme ovat siis anteeksi annetut, ei tehdäksemme oman himomme ja mielihyvämme mukaan, vaan niinkuin Ilm. 22: 11 on kirjoitettu: joka vanhurskas on, se tulkoon vielä hurskaaksi, ja joka pyhä on, se tulkoon vielä pyhäksi. Mutta joka paha on, se olkoon vielä paha, ja joka saastainen on, se tulkoon vielä saastaiseksi. Lyhyesti: aarteemme laita on tällainen: emme ole sitä vielä kokonansa saavuttaneet, se on meille vain luvattu ja sanassa lahjoitettu; me nyt tosin omistamme sen uskossa, mutta ei koko elämässä ja täydellisessä nautinnossa. Sentähden on meidän edelleen raataminen ja sotiminen, että usko ja sen hedelmät meissä kasvaisivat ja lisääntyisivät, eikä synti, niinkuin p. Paavali, Room. 6: 6, sanoo: tieten sen, että meidän vanha ihminen on ristiinnaulittu Kristuksen kanssa, että synnin ruumis pitää turmeltaman, ettemme tästedes syntiä palvelisi. Sisällinen eli uusi ihminen meissä ei tule yhdessä hetkessä täydelliseksi, vaan sen pitää päivästä päivään tuleman vahvemmaksi. Sentähden ei saa kristitty olla laiskana, eikä luuloitella jo kaikki omistavansa täydellisesti, vaan hänen pitää kasvaman ja lisääntymän y.m.

27. Niin olemme siis kuulleet, miten menetelkäämme, kuin olemme saaneet syntimme anteeksi, ettei ne tuomitsisi meitä ja ettei niitä luettaisi meille, tietysti näin, että vastustamme niitä, opettelemme ahkerimmasti rukoilemaan Isä meidän rukousta, ymmärtämään uskontunnustusta, kymmenkäskyt, kasteen ja alttarin sakramentin ja siten tulemaan jota kauvemmin sitä vahvemmiksi. Päätehtävänäs on siis harjoittaa uskoas ja ynnä vastustaa sinussa vielä asuvaa syntiä, siten jota kauvemmin sitä paremmin ymmärtääkses kymmenkäskyt ja Isä meidän. Siis että, jos tänäpänä olet kärsivällinen, nöyrä, lempeä ja uskovainen, huomenna olisit vieläkin vahvempi, nöyrempi, kärsivällisempi ja uskossa vahvempi. Mutta kussa näin käy, että minä, kuultuani uskosta, kymmenkäskyistä, kasteesta ja alttarin sakramentista, menen menoani, olen surutoin, luulen tietäväni kaikki, enkä enempää tarvitsevani, ei oppia, harjoittaa eikä sotia, niin täten vain petän itseäni väärällä luulolla; sillä siinä ei saata olla täyttä totta eikä oikiaa uskoa. En puhu nyt hurskaista, jotka kyllä saattavat tuntea syntiä, mutta jotka, kuten sanoin, sotivat sitä vastaan; vaan niistä puhun, joita Jumalan sana inhoittaa. Sellaisia oppilaita on seurakunnassa koolla, jotka ovat sanan vihollisia ja vainoovat sitä, ja kuitenkin kerskaavat: minäkin olen kristitty: niinkuin ohdakkeetkin, joista Kristus tässä puhuu, kasvavat nisun keskellä, kopeilevat ja kerskaavat siitä että hekin kasvavat hyvässä pellossa.

28. Niin kuulemme siis Jumalan synnin tähden vaativan meiltä, että harjoittaisimme itseämme kymmenkäskyissä, uskossa, Isä meidän rukouksessa, toimien näissä täydestä todesta ja päättäen elää niiden mukaan. Hän tahtoo sinun kunnioittamaan isää ja äitiä, karttamaan tappamista, lähimmäises pettämistä, vääryyttämistä, valhetta ja parjausta. Näitä harjoita, ota uskos ja rukous avuksi, näissä on sinulla kyllä oppimista, niitä ei sanellakses ainoasti suullas, vaan työllä ja teollakin täyttääkses, jopa ilolla ja halulla, ja mielelläs kärsiäkses, niinkuin martiirat riemulla menivät kärsimisiin, kutsuen tuliset hiilet ruusuiksi.

29. Me kristityt nyt ymmärrämme ruumiissamme saastaa, syntiä ja saastaisuutta olevan, ja Jumalan kuitenkin katsovan puhtaiksi meidän, jotka olemme ruvenneet uskomaan Kristukseen, tullen meidän alati pyrkiä eteenpäin, vahvemmin uskoa ja ikään kuin hämmästyen sanoa: rakas taivaallinen Isä, onkopa totta ja pitääkö uskovani rakkaan Poikas mailmaan lähetetyksi ja minulle lahjoitetuksi, minun tähteni ihmiseksi tulleen ja verensä vuodattaneen? Varsinpa niin, siitä ei ole epäilemistä. Sitte taas sanonen: minä tahdon koko elinaikanani kiittää Jumalaa siitä, häntä ylistää ja kunnioittaa, enkä enää varastaa, korkoa kiskoa, ahnehtia, tahi olla ylpiä ja kade ihminen. Mutta jos menen menoani raakana, ja kuulen Jumalan sanaa hänen Pojastansa samalla mielellä, kuin kuulisin kerrottavan keisarin voittaneen Ranskan kuninkaan, niin ei olisi minulla siitä mitään hyötyä. Mutta jos sen, kuten sanoin, oikein uskot, että Jumala lähetti sinulle Poikansa, niin tulet jota kauvemmin sitä iloisemmaksi ja kasvat, hedelmällisen puun tavalla, jota kauvemmin sitä ihanampia kukkasia ja hedelmiä.

30. Katso tällainen on oppimme, kuinka pääsemme saastaisuudestamme ja synneistämme vapaiksi. Se kuuluu lyhyesti näin: usko Jesukseen Kristukseen, niin syntis annetaan sinulle anteeksi; sitte myös hillitse synti, vastusta sitä, kynsi se rikki itsessäsi, älä salli sen tehdä tahtoansa, älä vihaa äläkä murheelliseksi saata lähimmäistäsi, vaan ole hänelle ystävällinen ja avullinen; jos lihas, joka aina sotii henkeä vastaan, estää sinua, niin pitäy Jumalan sanaan ja rukoukseen, siten hillitset lihan Hengen avulla. Samate jätä lähimmäiselles myös hänen vaimonsa ja lapsensa rauhaan. Jollei nyt liha tahdo luopua kujeistansa, niin vastusta ja hillitse sitä, kuten sanoin, uskon ja Hengen kautta. Jos huomaat lähimmäises pellon ja tavaran omaas paremmaksi, älä pyydä sitä omia, vaan salli Hengen sotia ja sanoa: pois ahneus, kateus ja viha; huomaan kyllä, että sinä, ilkiä saasta, liikut, kostaisit mielelläs ja ahnehtisit y.m., mutta sitä et saa tehdä, vaan häpiään pitää sinun joutuman.

31. Sentähden Paavalikin, Room. 5, 6 ja 7 luv., opettaa monilla sanoilla, ettei synti saa vallita ruumiissamme, vaan pitää kokonansa kuoleman ja mitättömäksi tuleman. Sillä sitä vartenpa se anteeksikin annetaan, ettei se hallitsisi herrana, vaan olisi palveliana, vahinkoa tekemätä, mutta että sinä olisit herra, joka sanoisit ruumiille: haisethan, oletpa täynnä saastaa ja pahuutta, kateutta, vihaa, koston himoa ja pahaa halua, mutta sinun pitää ja täytyy jonkun aikaa olla kahleissa ja vasten tahtoas totella Henkeä. Tässä et saa, sinä häijy saasta, toimia, tässä tuvassa on Henki herra, hän olkoon päällä käden, ja hillitköön sinua himoines ohjissa, jopa ristiinnaulitkoon ja masentakoon. Sillä Rom. 8: 13 sanoo Paavali näin: jos te lihan työt Hengen kautta kuoletatte, niin te saatte elää.

32. Tästä esimerkistä saatat päättää, kuinka on meneteltävä ohdakkeitten, se on, väärän opin tahi lahkoin ja vääräin kristittyin suhteen, joista tämä evankeliumi puhuu, sillä juuri samate käy seurakunnassakin. Emme voi estää pahoja konnia, niinkuin vääräoppisia, lahkoja ja vääriä opettajia olemasta joukossamme; sillä jos yhden hävittäisitkin, niin nostaa paha henki kohta toisen siaan. Mitä siis tehnen? Minun tulee hävittää ne pois, mutta en saa kuitenkaan niitä tappaa. Paavi joukkoinensa ja kaikki väärät pyhät kantavat myös kristityn nimeä, hallitsevat ja opettavat myös seurakunnassa, ja ovat kuitenkin Kristuksen vihollisia ja oikeita ohdakkeita. Niistä olisin mielelläni vapaa; Herra, saanko ne kiskoa pois ja hävittää? Et; se ei ole sinun eikä yhdenkään ihmisen voimassa ja vallassa. Ei kukaan saata asiaa saattaa siksi, että maan päällä nisut eroitettaisiin täydelleen puhtaiksi eriksensä ohdakkeista, se on, oikiat kristityt lahvoista, vääräoppisista ja vääristä kristityistä. Ja joskin rohkenisitkin ryhtyä sellaiseen puuhaan, et sillä kuitenkaan mitään muuta toimita, vaan että hävität nekin, jotka vielä saataisiin kääntymään ja jotka siis oikeastaan ovat katsottavat nisuiksi.

33. Mitä siis tehnen tässä? Tee niinkuin perheen isäntä tässä käskee, salli molempain kasvaa elon aikaan asti. Toimita, sinä kirkkoherra, saarnaaja y.m., virkas uskollisesti, opeta, neuvo ja varoita ahkerasti kansaas kavahtamaan sellaisia susia, hillitse ja estä heitä, etteivät tunkeutuisi ja uskaltaisi astua julkisesti saarnaamaan; sillä sitä et saa estetyksi, että he loukoissa salaa mutisevat ja puuskuavat myrkkyänsä, mutta saantias myöden estä heitä pääsemästä saarnatuoliin ja alttarille. Muutoin et voi hillitä heitä; sillä jos yhden heistä väkisin surmaisinkin, niin kasvaisi niitä kaksi siaan. Sinun tulee siis niin kohdella heitä, että vastustat heitä sanan ja uskon kautta. Älä salli kenenkään ottaa sinulta eikä sulloa puhdasta uskoas, tunnustustas ja kristillistä elämääs; varoita ja nuhtele heitä vointias myöden: jollei se auta, pane he julkisesti pannaan, että jokainen ihminen tietäisi pitää ja karttaa heitä vahingollisena ohdakkeena. Lyhyesti: minä sanon ruumiilleni: mielelläs, sinä konna, varastaisit, tekisit huorin, kostaisit y.m., estää en voi sinun nurinaas, sillä sellaista asuu sinun luonnossas; mutta töissä täyttää pahuuttas et toki saa. Samoin nuriset myös, sinä villi-oppinen, sinun nurkassas, mutta minkä verran minä estää voin, saarnatuoliin et pääse; vaan sinun on kärsiminen, että minä ja kaikki oikiat kristityt vastustavat sinua ja annamme sinun mennä. Niin opettaa p. Paavalikin Tiit. 3: 10: eriseuraista ihmistä pakene, koska häntä kerta taikka kahdesti neuvottu on. Tällä tavalla heistä oikein eriämme, sillä ihmisvallalla ja voimalla emme taida heitä hävittää eikä toisellaiseksi muuttaa, kuin he ovat. On myös heillä suurempi etunsa meidän suhteen siinä, että pian saavat seuraajia, kokoovat joukot luoksensa, onpa heillä puolellansa mailman ruhtinaskin, perkele, joka heidän kylvi puhtaan nisun sekaan.

34. Pait tätä osaavat he asiansa hyvinkin kauniisti muodostaa, hokevat suurta viisauttansa ja pyhyyttänsä, ovat arvossa kansassa, niinkuin ihanat, kauniit ohdakkeetkin, jotka nisuin seassa seisovat punapäinä, kasvavat nisua korkeemmiksi ja ovat näköänsä paljon julkisemmat. Niiden lehdet ovat hienot, viheriäiset, kukastot ihania, suuria, sinipunertavia, kasvaa rehoittavat ja hehkuvat punaisina, kuin kaunis portto, ovat punertavia, kauniita ja vahvoja. Niitten rinnalla on nisu muodotoin ja loistoa vailla. Se kasvaa vainiolla kellahtavana, ja se, joka ei molempia tunne, vannomalla vakuuttaisi ohdakkeitten, kuin ne kasvavat hyvällä pellolla nisuin keskellä, niin lihavina ja rehoittavina, että useinkin tukahuttavat nisun, täytyvän olla varsin hyvän ja hyödyllisen kukkasen ja kasvin. Mutta ne ovatkin häijyjä, pisteleviä ohdakkeita, ihan hyödyttömiä, niin vahingollisiakin, pistävätpä kättäkin, koska niihin tartutaan. Ohdakkeita ne ovat ja ohdakkeina pysyvät, niissä ei ole mitään parannettavaa, kunnes elonleikkaaja tulee, katkoo ne poikki, paiskaa kuljuun taikka vääntää niistä perkeleelle seppeleen. Nisu yksin jää vihdoinkin huoneen herraksi.

35. Emme saa siis kaikkia pahoja hävitetyksi, tulee toki usein monta vieteltyä oikialle tolalle palautetuksi. Jos siis tahtoisimme perata ohdakkeet ihan tyyni, emme saattaisi sitä tehdä vahingoittamatta niitä, jotka vast'edes tulevat nisuksi. Meidän täytyy siis niitä kärsiä, sallimata kuitenkaan niiden hallita meitä; kuten emme myöskään taida kaikin puolin välttää syntiä, vaan ainoastansa estää niitä hallitsemasta itseämme. Emme saa kokonansa hillityksi vanhoissa ihmisissä ahneutta emmekä nuorissa pahaa himoa ja halua, niin syvässä se lihassa ja veressä asuu; mutta älkäämme kuitenkaan salliko sen hallita, vaan maatkoon se jalkamme vieressä. Harjoittakaamme sentähden itseämme Jumalan käskyissä, ottaen Isämeidän avuksemme, kunnes käsitämme Herran Kristuksen, kunnes hän pääsee sydämmemme ystäväksi.

36. Samoin emme taida kääntää paaviakaan, ei hänen hengellisiänsä, eikä muita jumalattomia ja vääräoppisia, mutta kuitenkin tahdomme estää heitä hallitsemasta seurakunnissamme. Sama on Herrankin mieli, Matth. 13: 9 ja Luuk. 8: 8, sanoessaan: jolla on korvat kuulla, se kuulkoon, ollaksemme näissä kohdin varovia ja pysyäksemme Jumalan sanassa, kuullen sitä mielellämme, sallimata väärentää sitä, sekä välttäen ja paeten kaikkea, kuin sen kanssa ei sovi yhteen. Sillä sellaisia ohdakkeita on paljon, jotka tahtoisivat pidettää ihan puhtaina; jotka, jo monta vuotta kätkettyänsä ja salattuansa tuon vanhan konnan peiton alla, kuitenkin vielä ovat entisillänsä, ja käyvät jota kauvemmin sitä pahemmiksi.

37. Mitä siis tämän tehnemme? Sallinenko sen olla olollansa? Näin tee: hillitse sellaisia ohdakkeita, ei väkivallalla, niin tältä kuin tuolta puolelta. Älä tapa niitä, vaan vastusta Jumalan sanalla, niinkuin p. Paavali, Room. 6: 12, sanoo: älkäät salliko synnin vallita teidän kuolevaisessa ruumiissanne, se on, sinä ole herra, älköönkä sinun syntis, sillä synnit ovat sinulle anteeksi annetut, sotiakses niitä vastaan, ja tappelutantereelle voittajana jäädäkses, tekemätä lihan tahtoa. Esimerkiksi: jos nähdessäni lähimmäiseni puolison, rahan tahi tavaran, miellyn niihin, on minun kohta sanominen: kyllä kuulen, sinä hylky liha, kolkutat jälleen, mutta tehdä et saa, mitä mielelläs tahtoisit; sillä sanottu on, että minun pitää Jumalaa rakastaman kaikesta sydämmestäni, pyhittämän ja kunnioittaman hänen nimeänsä, ja rakastaman lähimmäistäni niinkuin itseäni. Samate tee niillekin, jotka lahkoja ja eriseuroja synnyttävät, taikka jotain sellaista, joka ei sovellu oikeaan oppiin. Niitä vastustakoon Henki puhtaalla opilla ja tunnustuksella, niin ettemme anna ryöstää sitä itseltämme, vaan että muitakin siinä säilytämme. Näin olemme ja pysymme suoramielisinä, puhtaina pyhinä, ja oikiana, hyvänä nisuna, joskin meidän täytyy keskuudessamme kärsiä niitä, jotka ovat vain vahingollisia ja tuleen tuomittavia ohdakkeita, ja rikkaruohoja, jotka eivät tahdo kuulla eikä ymmärtää Jumalan sanaa, vielä vähemmin elää sen jälkeen. Sellaisia ovat, paha kyllä, paavi ja hänen hengellisensä ja viisasteliat, Kölni ja Löveniläiset, ja muut perkeleen ohdakekukat.

38. Maallisessa hallituksessa käy aina niin, että suuri uskottomuus tavataan aatelistossa, porvareissa ja talonpojissa. Hurskaat ruhtinaat ja herrat sen kyllä mielellänsä hillitsisivät ja estäisivät sellaisen paheen, mutta eivät saa sitä siksi. On hovissa tahi kaupungissa konna, joka istuu neuvostossa, joka saattaa maan eli kaupungin melkoiseen turmioon, ja tekee paljon vahinkoa; ja joskin hänestä toivotaan päästä, on hän kuitenkin jo niin sisään kiertynyt, ettei häntä saa ilman suurta vahinkoa äkkipikaa virasta eroitetuksi, tahi on jotakin muuta katsottava, josta syystä häntä täytyy kärsiä, kuin muutoinkaan asiaa ei saa paratuksi. Estettävä on kuitenkin häntä saattamasta kujeillansa suurempaa vahinkoa. Hänen saisi kyllä kohtakin hillityksi, jos hän heitettäisiin pois neuvostosta tahi virasta, mutta vastaisten suurempain haittain välttämiseksi, täytyy häntä vähän aikaa kärsiä. Toisin ei voi suuressa ja laajassa hallitustoimessa olla, vaikka niissä kohdin suuri apukin on tarjona.

39. Usein on ruhtinaalla ja herralla pahoja alamaisiakin, ylpeitä aatelisia, porvareita tahi talonpoikia, jotka tekevät häntä vastaan; mutta jos hän rupee rankaisemaan heitä, niin he siitä nostavat kapinan ja muuta sellaista. Sentähden on ruhtinaan sanominen: mielelläni hillitsisin heitä, mutta suuremman vahingon välttämiseksi täytyy minun vähempää haittaa kärsiä, vaikka hän kyllä tietää saaneensa Jumalalta miekan käteensä pahain rankaisemiseksi; mutta kuitenkin täytyy hänen, pahempaa välttääksensä ja suurempaa vahinkoa estääksensä, kärsiä pahain ihmisten saattamia vähiä vahingoita, kumminkin jonkun aikaa. Samate tapahtuu perheen hallituksessakin: isän täytyy usein jättää ilkivaltainen lapsi rankaisematta; isännän ja emännän täytyy välistä olla palkollisissa sitä ja tätä näkemätä ja jättää rankaisemata suuremman haitan estämiseksi.

40. Pakanatkin sanoivat, että on yksi paha konna kärsittävä hallituksessa ja suvaittava hirmukuningas ja kehno ruhtinas, ettei saataisi niitäkin pahempia herroja ja sanoivat maallisen hallituksen suhdan olevan samallaisen, kuin ihmisenkin ruumiin, jota haittaa pari tahi kolme paisumaa. Mitäs tehdään sellaiselle ruumiille? Leikataanko paisumat pois, niistä päästäksemme, ja tuon pahan poistamiseksi? Älä luule, sillä siten ehkä turmeltaisiin koko ruumis ja kuoletettaisiin; vaan salli sen olla aikansa ja kypsyä märjille. Juuri niin ikään käypi maallisessa ja perheellisessä hallituksessa; kussa et pahasta pääse ilman vahinkoa ja haittaa, siellä kärsi sitä, kunnes sen aika tulee.

41. Varmaa onkin, että kristikunnassa on pidettävä lehoittavia ohdakkeita ja rikkaruohoja hyvän viljan seassa, kuitenkin niin, että saarnatuoli ja alttari pysytetään puhtaina, tahi että jokainen kristitty itse puolestansa pysyy puhtaana; kuten ruhtinaskin tahi herra kärsii uskotointa ja pahaa alamaista, sitä kuitenkaan hallitukseen laskemata, tahi maahan herraksi pääsemätä; sillä sitä ei saata eikä taida hurskas ruhtinas kärsiä. Samoin kärsii isäkin jonkun aikaa pahankurista poikaansa, kuitenkin niin, ettei hän saa olla haltia huoneessa, eikä vallita talon tavaraa, eikä sysätä isää syrjään, vaan niin, että isä pysyy haltiana aina. Samoin on seurakunnankin hallinnassa pahoja kärsittävä, mutta oppi on kuitenkin puhtaana säilytettävä. Niin puhtaaksi emme sitä kuitenkaan saa, kuin olisivat kyhkyiset noukkineet pois, kunnes viimeinen päivä tulee, jolloin tehdään puhdasta, ja ohdakkeet hävitetään ja ijankaikkisessa tulessa poltetaan.