Puhtaat Saarnat 1, numero 179.

Saarna, suomennos

Autuas on se, jonka pahat teot ovat annetut anteeksi ja jonka synnit peitetyt ovat. Autuas on se ihminen, jolle Herra ei soimaa vääryyttä, jonka hengessä ei vilppiä ole. Psalmi 32: 1, 2.

Se autuus, josta kuningas Daavid puhuu tässä, ei ole hänelle mikään tyhjä kuvitelma, vaan hän oli koetellut sen voiman sydämessään. Daavidilla oli nimittäin ollut syvä katumus synneistään, sellainen katumus, joka ei ollut teeskentelyä eli omaa tekoa. Sillä hän valittaa itse katumusvirsissään, että hän kostuttaa vuoteensa kyynelillä, että hän oli väsynyt huokaamisesta, että hänen kasvonsa olivat vanhentuneet. Hän näytti siis riutuneelta sen synnin murheen tähden, joka hivutti häntä sisäisesti. Voidaan siis päätellä, että Daavidin katumus ja synninsuru oli vakava ja oikea. “Mutta”, sanovat tämän ajan tekopyhät ja fariseukset, jotka perustavat toivonsa epävarmoihin rikkauksiin, “me uskomme todella, että Daavidilla on ollut vakava ja oikea katumus tekemistään synneistä, mutta ne, jotka nyt sanovat itsellään olevan vakavan katumuksen synneistään, näyttävät teeskentelijöiltä ja hulluilta. He ulvovat nälkäisten hukan penikoitten tavoin ja valittavat ikään kuin he mylvisivät, ja toisinaan he huokaavat kuten luontokappaleet. Kuningas Daavid ei liene käyttäytynyt niin kuin nämä hullut.”

Niin kai. Daavid käyttäytyi kuin hullu, kun hän hyppeli ja tanssi arkin edessä. Hänen ylhäinen puolisonsa, joka oli kasvatettu kuninkaanlinnassa, oli sitä mieltä, että semmoinen hyppely ja tanssi ei sopinut kuninkaalle. Ja varmasti Daavidin kuningatarta harmitti se, että Daavid meni halvan kansan keskuuteen eikä ottanut paremmin huomioon kuninkaallista arvoaan. Mutta Daavidilla oli silloin hengellinen ilo, ja sen tähden hän ei tuntenut maailman kunniaa, joka yleensä vaikuttaa paremmassa kansassa ja erikoisesti niissä, jotka ovat korkeassa asemassa maailmassa. Sellaiset korkeat herrat eivät voi saada mitään hengellistä iloa, koska he ylenkatsovat Daavidin synninsurua ja väheksyvät Daavidin valitusta heti kun sellaista tulee ilmi jossakussa katuvaisessa syntisessä, joka valittaa omantunnon vaivassa.

Mistä nyt kuningas Daavid oli saanut sen vakuutuksen, että se ihminen on autuas, jolle Jumala ei lue syntiä? Jos ei Daavid olisi ollut murheellinen syntiensä tähden, ei hän olisi koskaan koetellut sellaista autuutta, minkä Jumala lahjoittaa uskoville. Sillä ei Daavid ollut mikään teeskentelijä, kun hän oli omantunnon vaivassa, mutta pikemminkin se saattaa olla teeskentelijä, joka juopottelee, harjoittaa haureutta, kiroaa ja tappelee, ja kuitenkin menee ehtoolliselle. Tosin moni menee nykyään Herran pöytään, vaikka pelkääkin, että hänen täytyy siellä uudistaa kasteenliittonsa ja luvata tehdä parannus. Moni elää nyt niin kuin turkki ja pakana, vaikka hän kantaa kristityn nimen kasteesta saakka.

Mihin kaste kelpaisi, ellei siitä seuraisi mitään parannusta? Niin kuin yksi osa menee etuperin helvettiin, eikä välitä vähääkään kristillisyyden vaatimuksista, vaan elää pahemmin kuin turkit ja pakanat; niin menevät monet myös takaperin helvettiin, jotka tekevät ainoastaan ulkonaisen parannuksen ilman totista katumusta ja synnin murhetta. Niin myös monen katuvaisen syntisen täytyy vähitellen vajota pohjattomuuteen, ellei hän huuda niin kuin Daavid syvyydestä korkeuteen. Sillä ainoastaan silloin hän saattaa sanoa niin kuin Daavid päivän tekstissä: “Autuas on se mies, jolle Jumala ei lue mitään syntiä”, kun hän huokaa ja ikävöi ja huutaa ja rukoilee niin kauvan, että hän tunnettavalla tavalla saa armon ja syntein anteeksiantamuksen.

Mutta valitettavasti pitää katuvaisen sielun usein tehdä työtä toivottomuuden vallitessa, kun perkele kiusaa ja kaikenlaiset kauheat kiusaukset tulevat päälle. Mutta tämä on juuri aidon kristityn oikea tuntomerkki, että hänen täytyy kestää nämä kauheat perkeleen hyökkäykset, jotka tahtovat painaa hänet epätoivon syvyyteen. Jolla on kuollut usko pääkallossa, ei tunne lainkaan näitä perkeleen kiusauksia, joitten tähden Luther valittaa, sillä ei perkele saata kiusata uskollisia palvelijoitaan, jotka palvelevat häntä uutterasti ajatuksilla, sanoilla ja töillä.

Kuinka perkele saattaisi kiusata kapakoitsijaa, joka kokoaa niin monta juomaria pimeyden valtakuntaan? Kuinkapa perkele saattaa kiusata juomaria, joka elää humussa ja sumussa viimeiseen hetkeen asti? Juomari on perkeleen uskollisin palvelija, koska juomari saattaa kirota, hän saattaa tapella, hän saattaa laulaa juomalauluja ja muita ruokottomia lauluja, hän saattaa elää epäsovussa puolisonsa kanssa, hän saattaa päissään ollessaan tehdä mitä ikinä perkele tahtoo. Hän saattaa vieläpä itkeä ja olla jumalinen päissään. Hän saattaa välistä mennä ehtoolliselle päissään, ja silloin saattaa perkele kaikkein parhaiten vakuuttaa häntä Jumalan armosta ja syntein anteeksiantamisesta.

Ja maailman orja, joka tekee työtä yötä päivää maallisen voiton saavuttamiseksi, jos hän harvoin ajattelee sielunsa autuutta, niin hän myös on vapaa kaikista perkeleen kiusauksista. Ei milloinkaan kuulla jumalattoman joukon valittavan perkeleen kiusauksista, ei koskaan! Sillä he elävät sovussa perkeleen kanssa. Ja jos joku kysyy suruttomalta ihmiseltä, onko perkele koskaan kiusannut ja vaivannut sinua, niin hän tavallisesti vastaa: “Ei minulla ole mitään tekemistä perkeleen kanssa.”

Mutta Vapahtajalla oli paljon tekemistä perkeleen kanssa. Kaikki vanhan Testamentin pyhät valittavat perkeleen kiusauksista, ja uuden Testamentin uskovaiset kaikkein eniten. Kaikki turkit ja pakanat ovat myös väittäneet, että pahat henget ovat asumassa kristityissä, koska he valittavat perkeleen kiusauksista. Ja se on myös vastaansanomaton totuus, että kaikki turkit ja pakanat, kaikki kapakoitsijat ja juomarit, kaikki varkaat ja portot, kaikki kiroilijat ja tappelupukarit, kaikki ahneet ja maailman orjat, kaikki, jotka elävät suruttomuudessa, heitä ei perkele kiusaa, koska he ovat perkeleen parhaat ystävät.

Mutta kristityt joutuvat perkeleen kiusaamiksi, Jesuksen omat opetuslapset ovat perkeleen kiusattavina. Vapahtaja sanoi Pietarille: “Simon, Simon, katso Saatana on pyytänyt seuloaksensa teidän sielujanne niin kuin nisuja.” Mutta Pietari ei vielä tuntenut, kuinka väkevä sielunvihollinen oli, hän ei tuntenut mitään perkeleen kiusauksia, ja sen tähden hän lankesi kiusauksen hetkellä. Vielä vähemmän tunsi Juudas, että saatana oli mennyt häneen. Mutta Pietari tunsi silloin paremmin perkeleen kiusaukset, kun hän kirjoitti kristityille, että perkele käy ympäri niin kuin kiljuva jalopeura etsien, kenenkä hän saattaisi niellä.

Juuri se, että perkele käy ympäri kiljuvan jalopeuran tavoin saalista etsien merkitsee, että hän on nälkäinen, hän janoaa kristittyjen verta. Kun hän ei saata seuloa kristittyjen sieluja niin kuin nisuja, tahtoo hän ainakin syödä heidän ruumiinsa, ja sen tähden joutuu kristitty kärsimään pilkkaa ja vainoa maailmassa, sillä hän ei ole tästä maailmasta. Koska siis sielunvihollinen kiusaa kaikkia kristityitä niin sisällisesti kuin ulkonaisestikin, niin tahtoo kristitty usein langeta epätoivoon. Erikoisesti silloin käy niin, kun omavanhurskaus käy hänen kimppuunsa. Hän ei saata uskoa, että Jumala on hänelle armollinen, kun omavanhurskaus vaivaa häntä ja tahtoo vajottaa hänet epätoivoon. Kuitenkin täytyy hänen huutaa ja rukoilla hengellisessä hädässään siihen asti, että apu tulee ylhäältä.

Daavid oli saanut koetella katumuksessaan ja synninsurussaan, että synti ja perkele tahtoivat painaa hänet pohjattomuuteen, ja sen tähden hänen täytyi huutaa Herran tykö hengellisessä hädässään: “Herra älä rankaise minua vihassasi ja älä kurita minua julmuudessasi!” Ja kun hän sai kokea armon ja syntien anteeksisaamisen sydämessään, silloin hän huudahti: “Autuas on se mies, jolle Jumala ei lue syntiä!” Sellaisina hetkinä, jolloin kristitty saa maistaa armon makeutta, tuntee hän itsensä autuaaksi. Ja koska Jumala vaatii elävän uskon kristityiltä, niin on myös apostoli Paavali pannut uskon autuuden perustukseksi kaikille, jotka tahtovat tulla autuaiksi.

Mutta kristityn usko on usein heikko, se on kuin kipinä ja verrataan suitsevaiseen kynttilän sydämeen, jota Herra ei tahdo sammuttaa. Kristityn uskoa verrataan myös lampuksi, joka sammuu, jos siinä ei ole öljyä, joka ylläpitää tulen. Ne kymmenen neitsyttä, joiden piti valvoman, tulivat kaikki uneliaiksi, kun ylkä viipyi, ja tämän unen aikana olivat lamput sammuneet. Kuitenkin oli vielä taitavien neitseitten lampuissa öljyä, mutta tyhmien neitseitten lampuissa ei ollut mitään öljyä, mutta lamppu heillä oli.

Tässä kuvataan nyt kuollutta uskoa, joka nukkuvalla omallatunnolla luottaa Jumalan armoon ja syntien anteeksiantamiseen. Me emme saata kuvitella, että se ihminen, joka ei koskaan ole herännyt synnin unesta, alkaisi odottaa Yljän tulemista, koska semmoinen ihminen on aivan välinpitämätön, eikä hänellä ole mitään huolta sielunsa autuudesta. Niillä tyhmillä neitseillä oli luultavasti ollut öljyä lampuissa, heillä oli ollut elävä usko, mutta synnin uni oli polttanut kaiken öljyn eli se oli valunut ulos. Ja kun he uudelleen heräsivät huudosta: “Nyt tulee Ylkä”, niin eivät he saattaneet uskoa, vaan lankesivat epätoivoon. Ja ne viisi taitavaa, joilla vielä oli öljyä lampuissa, eivät saattaneet antaa heille mitään lohdutusta. Sillä usein ei kristityllä olekaan antaa mitään lohdutusta epäileväiselle, koska hän itse on epäileväinen, ja usein niin epäileväinen, että hänen täytyy valittaa niin kuin Daavid: “Minun Jumalani, minun Jumalani, miksis minut hylkäsit?” Kuitenkaan ei lamppu sammu silloin, kun hän valvoo, vaikka pimeyden henki usein yrittää puhaltaa häneltä valon sammuksiin, ja ainoastaan se suitsevainen sydän eli se heikko toivo jää jäljelle. Tosin voi tämä sydän uudelleen syttyä Jumalan armosta ja palavasta rukouksesta, joka nousee syvyydestä. Tämä olkoon nyt varoituksena niille, jotka nukkuvat armon päälle.

Kun synnin uni lankeaa päälle, sammuu lamppu ja öljy vuotaa ulos. Kun huuto kuuluu: “Katso, Ylkä tulee”, täytyy kaikkien, jotka ovat nukkuneet armon päälle, herätä uudelleen. Mutta silloin valtaa epätoivo muutamat eivätkä valitettavasti voi saada elävää uskoa takaisin, koska ovat hukanneet sen kalliin armonajan nukkuvalla omallatunnolla. He eivät ole valvoneet oman sydämensä ja sen pahojen taipumusten ylitse. Ja se, jolla vielä on öljyä lampussa, ei saata jakaa öljyänsä, ei voi vuodattaa elävää uskoa epäileväisen sydämeen, vaan ainoastaan rohkaista eli neuvoa häntä menemään niitten luokse, jotka myyvät, se merkitsee, Vapahtajan tykö. Mutta kun omatunto herää liian myöhään, ehkä kuolinvuoteella, niin ei semmoinen saata kiireessä hankkia uskon öljyä, ja sen tähden hän tulee liian myöhään häähuoneeseen.

Miettikää nyt tätä murheellista tilannetta te, joilla on ennen ollut joku ennättäväisen armon tunto, jos te joskus olette saattaneet Daavidin kanssa sanoa: “Autuas on se mies, jolle Herra ei lue mitään syntiä.” Mutta jos te kukatiesi olette sen jälkeen panneet maata nukkuaksenne armon päälle ja nukkuvalla omallatunnolla jatkuvasti luottaaksenne siihen autuuteen, jonka te silloin olette koetelleet. Jaa, jos maailman rakkaus on saanut ottaa vallan teidän sydämessänne, kuinka helposti öljy voikaan valua ulos synnin unen aikana! Kuinka helposti lamppu voikaan sammua! Ja kun huuto kajahtaa: “Katso, ylkä tulee”, silloin alatte liian myöhään hapuilla elävää uskoa, joka valvomattomuuden kautta saatetaan menettää.

Vaikka Herra on sanonut siitä heikosta uskosta: “Suitsevaista kynttilän sydäntä en sammuta ja särjettyä ruokoa en murenna”, niin ei tämä ole sanottu semmoisista, jotka nukkuvat armon päälle, vaan se on sanottu semmoisista, joilla on heikko toivo, mutta ei mitään luottamusta. Se on sanottu sellaisista, jotka ovat lankeamassa epätoivoon, mutta se ei ole sanottu sellaisista, joilla ehkä on jo ollut elävä usko ja ovat valvomattomuuden kautta jälleen langenneet kuolleeseen uskoon; vielä vähemmän sellaisista armonvarkaista, joilla ei milloinkaan ole ollut elävää uskoa, joilla ei ehkä koskaan ole ollut mitään synnin murhetta, mutta uskovat kuitenkin ilman katumusta, ilman parannusta; tai ovat olleet jonkin aikaa heränneinä ja synninsurussa kuitenkaan koskaan tulematta armontilaan, vaan ovat langenneet takaisin samaan suruttomuuteen taas.

Sellaisilla ei mitenkään voi olla heikko usko. Heidän uskonsa on luja kuin kallio, kun mitään vaaraa ei ole käsillä. Mutta se, jolla on heikko usko, ei saata itse tehdä itselleen uskoa, niin kuin ei suitseva kynttilän sydän saata sytyttää itseänsä, vaan Herra, joka sanoo: “Suitsevaista kynttilän sydäntä en sammuta ja särjettyä ruokoa en murenna.” Hän ainoastaan saattaa puhaltaa kynttilän palamaan ja vuodattaa lisää öljyä sammuvaan lamppuun.

Vielä joku sana sille suitsevaiselle kynttilän sydämelle, jota Herra ei sammuta, ja sille särjetylle ruo’olle, jota Herra ei tahdo murentaa. Se on hyvä sinulle, sinä suitsevainen sydän, että vielä olet suitsevainen, että se pikkuinen valkea, joka sinussa on, ei ole kokonaan sammunut. Mutta kuinka kauvan aiot olla suitsevainen? Kuinka kauvan luulet pienen valkeasi näkyvän huoneessa ennen kuin se sammuu kokonaan? Se suitsevainen kynttilänsydän sammuu pian, jos sitä ei heti puhalleta kirkkaaksi liekiksi taas.

Jos suitseva kynttilänsydän suitsee kauvan samassa huoneessa, niin se alkaa kärytä ja se pitää kokonaan sammuttaa tai sitten puhaltaa palamaan jälleen. Muista, suitsevainen kynttilänsydän, että sinut pitää puhallettaman palamaan kirkkaalla liekillä, muutoin sinä sammut! Muista, sinä suitsevainen kynttilänsydän, että sinä aiheutat vain käryn huoneeseen, jos savuat liian kauvan sammumatta tai syttymättä uudelleen palamaan.

Ja sinä särjetty ruoko! Se on hyvä sinulle tietää, että Herra ei sinua murenna rikki. Mutta jos häälyt sinne tänne maailman tuulessa, niin et ole nimesi arvoinen. Ja muista, sinä särjetty ruoko, että sinä kerran olit sen suuren Ristinkantajan kädessä! Sinulla lyötiin Vapahtaja sekä veriseksi että mustelmille, sinun tähtesi täytyi Vapahtajan vuotaa verta. Ja, särjetty ruoko, ehkä sinä silloin tulit särjetyksi, kun Saatanan joukko käytti sinua työkaluna lyömään orjantappuroilla kruunattua Kuningasta päähän. Muista, särjetty ruoko, että sinä olet roiskunut veriseksi, mutta olet myös valtikka Kuninkaan kädessä. Sinä olet valtikka, jolla Hän hallitsee pakanoita.

Monia särjettyjä ruokoja on saatanan joukko käyttänyt työkaluna lyödäkseen sillä verisen ja orjantappuroilla kruunatun Kuninkaan päähän. Mutta silloin et vielä ollut särjetty, kun sinua käytettiin työkaluna sen verisen Kuninkaan pieksemiseen. Ehkä sinä juuri siinä tulit särjetyksi niitten kovien lyöntien voimasta. Siinä kuitenkin tulit Vapahtajan verellä priiskotetuksi, sinä särjetty ruoko! Se on sydämellisen suloinen armolupaus sinulle, sinä särjetty ruoko, Herra ei murenna sinua rikki. Sellaista armonlupausta ei Herra ole antanut yhdellekään ruo’olle, jota tuuli kuljettaa sinne tänne. Ei Herra ole myöskään antanut sellaista lupausta ruo’olle, joka ei ole särjetty. Ainoastaan särjetty ruoko on saanut sellaisen suloisen lupauksen. Ja Herra ei petä lupaustansa. Aamen.