Puhtaat Saarnat 1, numero 121.

 

 

3. RUKOUSPÄIVÄNÄ 1854, EHTOOSAARNA.

 

Kuolevainen ruumis vaivaa sielua, ja maallinen asuinsija rasittaa mieltä, joka paljon ajattelee. Viisauden kirjan 9. luku, 15. v.

 

Tässä paikassa on kuningas Salomo edestuonut yhden koettelemuksen, joka on kaikille kristityille hyvin tiettävä, että ruumis vaivaa sielua ja maallinen asuinsija rasittaa mieltä, jonka tähden Paavali kirjoittaa: “Minä viheliäinen ihminen, kuka päästää minun tästä kuoleman ruumiista?” Apostoli Paavali tunsi, että tämä kuoleman ruumis tuli hänelle vaivaksi ja rasitukseksi.

Maailman viisaat ovat tutkineet ruumiin ja sielun rakennusta, mutta he ovat joutuneet kovin erhetykseen, koska he luullussa viisaudessansa luulit löytävänsä, että se järjellinen sielu on niin irti ruumiista, että synnin turmelus ei ulotu sieluun, ja niinmuodoin pääsit he vapaaksi kaikesta edesvastauksesta. Koska he sanoivat, että ei ihmisen sielussa ole turmelusta, saatoit he sanoa: “Minun sieluni on pyhä ja synnitön, vaikka ruumis on turmeltu.”

Joka sanoo, että ihmisen sielu on irti ruumiista, se ei ole koetellut, mitä Salomo on edellä mainitussa paikassa kirjoittanut, että kuolevainen ruumis vaivaa sielua. Joka sanoo, että sielu on vapaa syntiturmeluksesta, hän on omanvanhurskauden kautta tullut pyhäksi, eikä enää tarvitse armonkerjäläisenä olla. Kyllä olis omallavanhurskaudella soma, jos hän pääsis niin irti ruumiista, että ei kuolevainen ruumis vaivais sielua. Mutta kristityt ei tarvitse toivoa, että he pääsevät niin helposti irti turmeluksesta, kuin maailman viisaat, jotka ajatuksissansa katkaisevat ruumiin ja sielun voimat, ja jakavat kahteen osaan, niin kuin yksi ihminen, joka halkaistaan, ja sanovat, että sielu on irti turmeluksesta, ei ruumiin turmelus ulotu sieluun asti. Ja kaikki ihmiset tietävät, että ei ihmisen sielu pääse irti ruumiista ennen kuin kuolemassa.

Minä olen koetellut, että sieluja ruumis ovat niin yhdistetyt, että kaikki, mikä tapahtuu sielussa, tapahtuu myös ruumiissa, ja kaikki mikä tapahtuu ruumiissa, tapahtuu myös sielussa. Jos sinä olet murheellinen, niin sinun murhees näkyy muodossa .Jos sinä olet iloinen, niin loistaa se kasvoista. Jos sinä olet vihainen, niin sinun haamus muuttuu niin kuin Kainin haamu. Ja koska omavanhurskaus ottaa yhdeltä katuvaiselta sielunvoimat, niin loppuu myös ruumiin voima. Niinmuodoin ulottuu ruumiin turmelus sieluun asti. Koska kipu on ruumiissa, tuntuu se sielussa, ja koska liha on haureudessa, nousevat myös lihan himot sielussa. Ja pahasta sydämestä tulevat pahat ajatukset.

Sentähden kirjoittaa Paavali Roomalaisten 7. luvussa: “Minä näen toisen lain minun jäsenissäni, joka sotii minun mieleni lakia vastaan ja ottaa minun vangiksi synnin laissa.” Se toinen laki jäsenissä on synnin turmelus lihassa, se ottaa sielun vangiksi, ettei pääse sielunvoimat liikkumaan siihen, kuin hyvä on, ei pääse ajatukset liikkumaan Jumalan tykö. Pahat ajatukset kyllä ovat irti ja juoksevat ympäri maailmaa niin kuin vihollinen vaeltaa maan ympäri. Mutta hyvät ajatukset ei pääse juoksemaan taivaan ympäri.

Niin myös ihmisen tahdossa pahat himot ja halut ovat vapaat, mutta hyvät himot ja halut vangitut. Siitä Paavalin koettelemuksesta nähdään ja huomaitaan, ettei ole ihmisen sielu niin irti ruumiista, kuin maailman viisaat luulevat. Mutta heidän väärät arveluksensa ihmisen ruumiin ja sielun rakennuksessa tulee siitä, että omavanhurskaus pakottaa heitä etsimään pyhyyttä ihmisen sielussa, koska pyhyys ei löydy lihassa. He tahtoisit niin pyhäksi ja viattomaksi tulla sielun puolesta, ettei siinä pitäis löytymän vilppiä enää. Ei siinä pitäis tuntuman yhtään pahaa ajatusta, ei yhtään pahaa himoa eli halua. Niin kauas on siis omavanhurskaus saattanut heitä kuljettaa väärälle tielle, että he ajatuksissansa rupesit kiskomaan irti ihmisen sielun ruumiista, ja sen kautta tuli nyt sielu pyhäksi, viattomaksi ja hurskaaksi.

Ei maailman viisaat ota vastauksensa päälle sitä pahuutta, sitä saastaisuutta ja riettautta, kuin heidän lihassansa on. Ei he ota vastauksensa päälle sitä turmelusta, kuin sydämessä on, vaan he kiskovat itsensä irti kaikesta edesvastauksesta. He luopuvat perkeleestä ja kaikesta hänen menostansa sillä tavalla, että he ajatuksissansa kiskovat sen järjellisen sielun irti ruumiista, ja sanovat: “Ihmisen sielu on vapaa olento, ei hän ole kiinni ruumiissa, ei lihan turmelus saastuta sielua.” Ja sillä muodolla olis kyllä helppo autuaaksi tulla ilman Vapahtajaa.

Kristityt täytyvät tunnustaa, että koko ruumis ja koko sielu on turmeltu synnin saastaisuudelta, mutta niin kauan kuin heillä on edesvastaaja Isän tykönä, saattavat he uskolla omistaa Kristuksen vanhurskautta ja sanoa: “Ei lihan turmelus saata saastuttaa meidän sieluamme niin kauan kuin sielu kastetaan ja puhdistetaan elämän vedellä.” Mutta jos armon ja elämän vesi lakkaa vuotamasta ja puhdistamasta hänen sieluansa, silloin tarttuu lihan saastaisuus sieluun ja hän tulee mustaksi ja koloksi Jumalan edessä.

Mitä nyt Salomo on koetellut ja edellä mainitussa [paikassa] kirjoittanut, että “kuolevainen ruumis vaivaa sielua,” se vahvistetaan Paavalilta, koska hän kirjoittaa roomalaisten tykö 7. luvussa: “Minä viheliäinen ihminen, kuka päästää minua tästä kuoleman ruumiista.” Usein saapi kristitty koetella, kuinka paljon tämä kuolevainen ruumis vaivaa hänen sieluansa, ei ainoastansa sen sisällisen turmeluksen tähden, joka koskee myös sieluun, vaan myös sen hitauden kautta, joka ruumiissa on. Ja saapi myös yksi kristitty valittaa monta kertaa Paavalin kanssa: “Minä viheliäinen ihminen, kuka minua päästää tästä kuoleman ruumiista.”

Yksi maailman orja ei tahdo ketään päästämään hänen sieluansa tästä kuoleman ruumiista, sillä hän pelkää kuolemata. Ei kuitenkaan tule tämä kuolemanpelko suruttomalle ennen kuin kuolema tulee. Mutta yksi kristitty, jonka pitää oleman alinomaisessa sodassa niiden vihollisten kanssa, jotka hänen sieluansa vaivaavat sekä sisältä että ulkoa päin, täytyy usein huoata Paavalin kanssa: “Minä viheliäinen ihminen, kuka minun päästää tästä kuoleman ruumiista.” Ei ole kristityllä mitään hauskaa maailmassa, jonka tähden hän tahtois tässä kuolevaisessa ruumiissa olla. Mutta synti, joka meihin tarttuu ja hitaaksi tekee, tahtoo usein kristityn sielua vaivata.

Sen tähden kirjoittaa myös Paavali kristityille: “Että meillä on niin suuri todistusten joukko meidän ympärillämme, niin pankaamme pois kaikki kuorma ja synti, joka aina meihin tarttuu ja hitaaksi tekee, ja juoskaamme kärsivällisyyden kautta siinä kilvoituksessa, kuin meidän eteemme pantu on, ja katsokaamme uskon alkajan ja päättäjän Jeesuksen päälle, joka, koska Hän olis tainnut kyllä iloita, kärsi ristiä, eikä totellut pilkkaa, ja nyt istuu oikialla kädellä Jumalan istuimella. Niin muistakaat Häntä, joka senkaltaisen vastahakoisuuden syntisiltä on kärsinyt, ettette väsy teidän mielessänne ja lakkaa, sillä ette ole vielä hamaan vereen asti kilvoitellen syntiä vastaan olleet.”

Muistakaa nyt mitä Paavali kirjoittaa, ette ole vielä hamaan vereen asti kilvoitellen olleet, ettette ole vielä niin ahdistetut olleet perkeleeltä ja hänen joukoltansa, että te olisitte vereen asti kilvoitelleet, vaikka emme tiedä vielä, mitä tästedes tapahtuu, jos se suuri Ristinkantaja tahtois vähäsen koetella Jumalan lasten uskoa, koska tyhmät ja viisaat neitseet rupeevat sekaisin nukkumaan. Jos, sanon minä, se suuri Ristinkantaja, joka ei ole säästänyt yhtään ainoata verenpisaraa, jota Hän ei ole antanut vuotaa meidän vaivaisten syntisten tähden, jos Hän tahtois herättää nuokkuvaisia tällä armon huudolla: “Katso, Ylkä tulee, menkäät ulos Häntä vastaan.” Onkos öljy lampussa?

Kumartaen polvianne, rukoilkaat, Vapahtajan morsiamen piiat, että uni menis pois teidän silmistänne. Ja te murheelliset opetuslapset, jotka murheen tähden makaatte Yrttitarhassa, koska Taivaallinen Vanhin makaa polvillansa ja polkee Jumalan vihan viinakuurnan yksinänsä, nouskaat ylös unesta, ja rukoilkaa, ettette joutuis kiusaukseen. Kuule, Taivaallinen Vanhin, murheellisten, katuvaisten ja alaspainettuin huokaus. Isä meidän jne.

 

Room. 12: 1-2.

 

Kolmannen rukouspäivän korkeanmessun teksti löytyy kirjoitettuna Paavalin epistolassa roomalaisten tykö 12. luku 1. ja 2. v. ja kuuluvat sanat näin: “Niin neuvon minä teitä, rakkaat veljet, Jumalan sydämellisen laupiuden kautta, että te antaisitte teidän ruumiinne eläväksi, pyhäksi ja Jumalalle otolliseksi uhriksi, joka on teidän toimellinen jumalanpalveluksenne. Ja älkäät sovittako teitänne tämän maailman muodon jälkeen, vaan muuttakaat teitänne teidän mielenne uudistuksen kautta, että te koettelisitte, mikä Jumalan hyvä, otollinen ja täydellinen tahto olis.”

Meidän pyhän tekstimme johdatuksesta pitäis meidän tällä pyhällä hetkellä perään ajatteleman, kuinka yksi kristitty uhraa ruumiin ja sielun voimat Herralle. Tässä tutkinnossa kohtaa meitä paljon, joka ei ole helppo ymmärtää, sillä me ymmärrämme paremmin, kuinka pakanat uhraavat ruumiin saatanalle, kuin sitä, kuinka kristitty uhraa ruumiinsa Herralle.

1. tutkistelemus osoittaa, kuinka kristitty uhraa ruumiinsa nöyryyden hengelle, koska pakanat uhraavat ruumiinsa ylpeyden perkeleelle. Ei he kumarra polviansa synnintunnustuksessa, ei he ota lakkia päästä, koska Jumalan sanaa luetaan, ei he nouse seisomaan, koska evankeliumi luetaan, vaan he osoittavat myös ulkonaisilla käytöksillä, että he katsovat ylön Jumalan sanaa ja sakramenttia. Sitä vastaan uhraa nyt kristitty ruumiinsa Herralle, koska hän osoittaa nöyryyden Jumalan edessä, harjoittaa jäsenitäns taipumaan Jumalan sanan jälkeen, vaikka tämä ulkonainen nöyryys ei ole aina sisällisen nöyryyden todistus, mutta ei ole ulkonainen ylpeys ja ruumiin kankeus muu, kuin ylönkatsominen ja halpana pitäminen.

Ehkä nyt kristitty kumartaa ruumiinjäsenet Jumalanpalveluksessa, saapi hän usein tuta, että sydämen nöyryys puuttuu, ja ettei ole sydän ihmisen vallassa. Muut jäsenet hän saattaa joltisesti hallita, mutta sydän on yksi paha ja ilkeä kappale, kuka saattaa sen tutkia? Mutta kristityn täytyy kuitenkin kumartaa muut jäsenet Jumalanpalvelukseen, ehkä kuinka kankea sydän olis. Mutta tahdossa kans on vika, koska kristityt ei tahdo niin antaa ruumiinsa Jumalanpalvelukseen kuin Jumalan sana vaatii.

Me kuulemme evankeliumista, että Jeesuksen vanhemmat tulit Nazaretista saakka kirkkoon, vaikka Nazaretista oli pitempi matka kirkkoon, kuin jostakusta kylästä tässä seurakunnassa. Eipä tahdo kristityt vaivata ruumiin jäseniä ylen paljon kirkkoreissussa. Se tulee ruumiille vaivaksi, että ylön paljon vaivata ruumiin jäseniä Jumalanpalveluksen tähden. Tämä on kyllä yksi asia, jossa kristityt pitäisit tekemän parannusta. Jos pakanan jalat on kankeat käymään, koska hänen pitää tuleman kirkkoon, niin pitäis kristityn jalat oleman keviät juoksemaan Herran kartanoihin, kussa hän saapi levätä, erinomattain, koska hänellä on se toivo, että väsyneet luut pääsevät pian iankaikkisesti lepäämään ja rauhassa olemaan. Pian, pian pääsevät teidän väsyneet luunne lepäämään haudassa. Pian, pian valmistetaan teille se vuode maan povessa, josta ette enää nouse, ennenkuin viimeisenä päivänä, koska iankaikkinen aamurusko koittaa.

2. tutkistelemus osoittaa, kuinka yksi kristitty uhraa ruumiinsa rakkauden hengelle. Koska pakanat ei astu monta askelta tarvitsevaisen lähimmäisen edestä, pitäis kristityn osoittaman rakkautensa siinä, että hän näkee jotakin vaivaa lähimmäisensä edestä auttaaksensa häntä hengellisissä ja maallisissa asioissa. Mutta siinä näkyy olevan paljon laiskuutta ja hitautta vielä, paljon omaarakkautta, paljon valvomattomuutta kristityillä, jossa meidän täytyy sanoa meidän tuntomme, henki on altis, mutta liha on heikko. Ruumis on raskas kantaa toiseen taloon eli toiseen kylään. Ei ole kristityt enää viriät puhuttelemaan suruttomia, ei he ole juuri hyväntahtoiset auttamaan tarvitsevaisia. Koska anteliaisuus ei kelpaa enää autuudenperustukseksi, ovat kristityt vastahakoiset holhoomaan vaivaisia. Ei he kehtais siinä paikassa paljon ristiä kantaa. Herraskristillisyys tahtoo olla monessa paikassa.

Kristitty on velkapää uhraamaan ruumiinsa Herralle, ei ainoastans niin kuin Jaakoppi kirjoittaa, oppia orpoja ja leskiä, eli peräänkysyä vaivaisten tilaisuutta myös ruumiin köyhyydessä, jonka hän sanoo olevan oikian Jumalanpalveluksen, vaan myös sairasten holhoomisessa pitäis kristityn uhraaman ruumistansa palvelukseksi Herralle. Kuitenkin tulee tämäkin rakkauden paikka sangen vähän täytetyksi kristittyin seassa. Mitä kristityt saattavat ilman vaivatta tehdä, se tulee joltisesti tehdyksi, mutta kussa pitäis olla vähäisen ruumiinvaivaa, se ei tule monelta täytetyksi.

Paavin valtakunnassa paremmin vaivaisia ylöspidetään, kuin Lutheruksen seurakunnassa. Ja mistäs se tulee? Siitä ilmankin, että paavilaiset perustavat autuutensa hyväin töitten päälle, mutta Lutherus otti kaiken oman ansion pois. Sen tähden kaikki suruttomat, jotka ovat Lutheruksen uskossa ylöskasvatetut holhoovat vaivaisia, jos väkisin pannaan esivallan kautta, mutta muutoin ei. Pitäiskö kristityt niin armottomat oleman, kuin suruttomat? Pitäiskö heidän antaa vaivaisia hätääntyä sen tähden, ettei he sillä vaivaisten auttamisella tienaa mitään? Minä ajattelen, että kristitytkin saavat panna lujasti silmäinsä eteen sen palvelijan, joka oli kymmenen tuhatta leiviskätä velkaa, kuinka hän menetti Jumalan armon armottomuutensa kautta.

Emme tosin tienaa mitään, jos vielä kaiken tavaran kuluttaisimme vaivaisille, ja ei olis mulla rakkautta, niin en minä mitään olisi, sanoo Paavali. Mutta kuitenkin, vaikka emme tienaa mitään sillä, että me autamme vaivaisia, pitää meidän kuitenkin auttaman, sillä ei yksikään ole täyttänyt lain, joka omantunnon vaatimisesta, hyvästä tahdosta eli kunnian tähden auttaa tarvitsevaisia. Mutta se on täyttänyt lain, joka saattaa rakkaudesta auttaa. On tosin ennen ollut se usko, että Jumala maksaa, ja [sen] uskon päälle kaikki suruttomat ja armonvarkaat auttavat vaivaisia, että Jumala maksaa heidän vaivansa, jos ei tässä, niin tulevaisessa maailmassa kuitenkin.

Mutta kristityillä on ollut semmoinen usko, että kaikki pakanain hyvät työt ei ole muu kuin synti, niin kauan kuin heillä ei ole semmoinen usko, kuin kristityillä on. Lutherus on huomainnut, että kristittyin rakkaus on niin huikentelevainen, ettei hän ole uskaltanut rakentaa sen päälle mitään, mutta usko on nyt syntiinlankeemuksen jälkeen se lähde, josta kaikki hyvät työt vuotaman pitää, että kaikki kuin yksi kristitty tekee uskossa, niitä Jumala on luvannut ottaa hyväksi, vaikka net ei hyvät ole. Tämä on yksi suuri ja järjeltä käsittämätöin salaisuus, koska netkin työt, jotka uskossa tehdään otetaan Jumalalta hyväksi, vaikka net ei hyvät ole.

Järki ajattelee niin, että semmoiset työt, joita ihmisen järki hyväksi kiittää, pitäisit hyvät olla Jumalan edessä. Mutta luonnollinen järki on sokia ja pimitetty, että se sama luonnollinen järki katsoo sen hyväksi, joka on sangen paha Jumalan edessä. Niin esimerkiksi ne, jotka tappavat Jeesuksen opetuslapsia, luulevat tekevänsä Jumalalle palveluksen. Mutta kristityn omatunto ei kiitä sitä hyväksi, joka omantunnon vaatimisesta tehdään, vaan sitä hän kiittää hyväksi, joka rakkaudesta lähtee. Ja taas, koska kristitty tekee hyvää uskossa, ei saata omatunto sitä pahaksi tuomita, mutta ei hän saata hyväksikään kiittää. Niin muodoin lykätään se Jumalan tuomion alle. Ja joka tekee hyvää uskossa, se otetaan hyväksi Jumalalta, vaikka ei se hyvä ole.

Abrahami aikoi uhrata poikansa uskossa, ja tämä Abrahamin usko luettiin hänelle vanhurskaudeksi, vaikka se työ, jota hän aikoi tehdä ei suinkaan hyvä ollut. Jumala on sanonut: Ei sinun pidä tappaman. Ja Abrahamille Hän sanoi: Sinun pitää uhraamaan poikasti. Tämän työn katsoo luonnollinen järki niin kauheaksi, että hän päättää varsin: Ei Jumala ole niin sanonut. Ja semmoisen työn ei pitäis kukaan tekemän, vaikka kuka Jumala käskis. Mutta Abraham aikoi kuitenkin olla kuuliainen Jumalalle, ehkä kuinka järki otti vastaan. Ja Jumala koetteli tällä lailla hänen uskonsa ja kuuliaisuutensa. Mutta, Jumalan kiitos, ei Taivaallinen Vanhin käske enää yhtään maallista vanhinta uhrata ainoan poikansa Jumalalle, sillä Taivaallinen Vanhin on nyt itse häätynyt uhrata ainoan Poikansa sovintouhriksi meidän edestämme.

Pakanat ovat uhranneet lapsiansa epäjumalille. He ovat niitä elävältä polttaneet, ja jota surkiampi parkuminen kuului lapsilta kuoleman hädässä, sen paremmin pakanat luulit heidän uhrinsa kelpaavan jumalalle. Mutta ei tarvitse enää yksikään vanhin uhrata ainoan poikansa Jumalalle, sillä nyt on Taivaallinen [Vanhin] itse uhrannut ainoan Poikansa. Vertavuotavalla sydämellä, murheellisella sydämellä, surkuttelemisella, murheella ja kyyneleillä on Taivaallinen Vanhin uhrannut ainoan Poikansa sovintouhriksi meidän synteimme edestä, ettei yksikään maallinen vanhin tarvitse enää lapsiansa epäjumalille uhrata. Ja sentähden muistuttaa Pyhä Paavali kristityille, että he uhraisit ruumiinsa pyhäksi ja Jumalalle otolliseksi uhriksi, joka on teidän toimellinen Jumalanpalveluksenne.

Yksi kristitty pitää uhraaman ruumiinsa puhtauden hengelle, koska pakanat uhraavat ruumiinsa saastaisuuden ja huoruuden perkeleelle. Kristityn pitää uhraaman ruumiinsa raittiuden hengelle, koska pakanat uhraavat ruumiinsa juopumuksen hengelle. Ja koska pakanat uhraavat ruumiinsa kunnian perkeleelle, pitäis kristityn uhraaman ruumiinsa Jumalan kunniaksi. Koska pakanat uhraavat ruumiinsa ahneuden perkeleelle, pitäisit kristityt uhraaman ruumiinsa anteliaisuuden hengelle. Ja koska pakanat uhraavat ruumiinsa vihan perkeleelle, pitäisit kristityt uhraaman ruumiinsa rakkauden ja ystävällisyyden hengelle. Näistä kaikista olis paljon puhumista, mutta ei aika anna myöten tällä kerralla.

Me otamme ainoastans jälkimäisen osan päivän tekstistä, jossa Paavali sanoo: Älkäät asettako teitänne tämän maailman muodon jälkeen. Emme tiedä, olisko niillä kristityillä ollut halu asettaa itsensä tämän maailman muodon jälkeen, joille Paavali kirjoitti, mutta näinä aikoina on tosin monella kristityllä halu asettaa itsensä tämän maailman muodon jälkeen, ei ainoastans vaatteissa, joissa on koreus luvallinen, vaan myös maailman kaupoissa, kussa suruttomat määräävät hinnan ja kristityt seuraavat, niinkuin pakanoilla olis paras tunto hinnan määräyksessä. Me toivottaisimme, että kristityillä pitäis oleman semmoinen omatunto, että he itse ymmärtäisit, mikä on kohtuullinen hinta, ettei heidän tarvitsis viisauden ottaa lainaksi pakanoilta. Näissä asioissa joutuvat kristityt asettamaan itsensä tämän maailman muodon jälkeen, jos net ei varoita itseänsä maailman petollisuudelta. Vaikka meillä on se vakuutus, että ne, jotka tahtovat kalliimmassa uskossansa pysyväiset olla loppuun asti, ei tahdo mielellänsä Jumalan ja omantunnon lain rikkoa. Mutta ymmärtämättömyys ja valvomattomuus tekee sen, että he muutamissa paikoissa asettavat itsensä tämän maailman muodon jälkeen.

Nyt on meidän toivomme ja uskalluksemme Jumalaan, että se Suuri Ristinkantaja ja orjantappuroilla kruunattu Kuningas, joka on kaikkien vaivaisten synnit kantanut ristin puussa, joka on kaikkein edestä hikoillut verta ja on myös kaikkein edestä itkenyt, ja ei ole säästänyt yhtään ainoata veren pisarata, jota Hän ei ole antanut ulosvuotaa syntisten lunastukseksi, että Hän armollansa vahvistais niitä harvoja sieluja, joilla on totinen halu autuaaksi tulla, jotka ei ole aikoneet säästää henkensä ja verensä Jeesuksen uskon tähden, että he jaksaisit sotia ja kilvoitella heidän kalliimmassa uskossansa loppuun asti. Ja Niin me toivomme ja rukoilemme, että muutamat sielut pitää vapaaksi tuleman. Me uskomme, ettei ole Taivaallisen Vanhimman kyyneleet turhaan vuotaneet. Me uskomme, että Taivaalliselle Vanhemmalle pitää tuleman ilo muutamista, ehkä harvoista lapsukaisista, jotka konttaavat Hänen perässänsä ja huutavat: Abba, rakas Isä. Anna näille lapsille silloin tällöin muutampia armonpisaroita Sinun armoa vuotavaisista rinnoistasi, että he lakkaisit nälässä parkumasta ja iloitsisit Sinun laupiudestas nyt, ja iankaikkisesti. Aamen.