Puhtaat Saarnat 1, numero 87.
22. SUNNUNTAINA
KOLMINAISUUDEN PÄIVÄSTÄ.
Jos vanhurskas luopuu vanhurskaudestansa, ja tekee pahaa, niin minä sallin hänen loukata itsensä, ja hänen pitää kuoleman. Hesekiel. 3.
Tässä kuuluu olevan yksi kova tuomio niille, jotka vanhurskaudestansa luopuvat. Herra sallii heidän loukata itsensä, ja heidän pitää kuoleman. Tällä ajalla tarvitsevat vanhurskaat kuulla tämän varoituksen, koska niin monta vanhurskasta luopuu vanhurskaudestansa ja tekevät pahaa niin, että meidän täytyy Daavidin kanssa valittaa, että pyhät harvenevat. Niille harvoille vanhurskaille sieluille, jotka eivät ole vielä vanhurskaudestansa luopuneet, täytyy meidän saarnata näistä Herran sanoista varoitukseksi, että he pitäisivät näitä Herran sanoja aina muistossa, koska kovat kiusaukset tulevat, ja rietas panee yhtä ja toista syntiä luvalliseksi niin, että valitutkin, jos mahdollinen olisi, eksytettäisiin.
Siinä suuressa sodassa ja kilvoituksessa maailmaa, syntiä ja perkelettä vastaan, pitäisivät vanhurskaat muistaman näitä Herran sanoja profeetta Hesekielin 3. luvussa ja 20. värssyssä: Jos vanhurskas luopuu vanhurskaudestansa ja tekee pahaa, niin minä sallin hänen loukata itsensä, ja hänen pitää kuoleman. Ei ole kristityillä hauska nähdä, että niin paljon menee hukkaan niistä sieluista, joitten edestä Jumalan Poika on hikoillut verta. Mutta vielä suurempi murhe tulee kristityille, koska nekin harvat sielut, jotka olivat Jeesuksen kalliilla verellä lunastetut menevät takaisin maailmaan, joitten tähden Kristuksen nimi tulee pilkatuksi pakanain seassa. Kristityt saavat niitten tähden kärsiä häväistystä ja pilkkaa maailmalta.
Mutta ei sentähden kristillisyys ole väärä, vaikka paljon kristityitä menee takaisin. Eikä maailman orjille tule huokeampi vaiva helvetissä, vaikka riettaan enkeleille tulee ilo kristittyin lankeemisesta. Mutta kristityille itselle pitäisi tulla murhe ja suurempi hartaus, ja parempi valvominen, koska he näkevät, kuinka vaarallinen tämä maailma on, ja kuinka kavala vihollinen on pettämään vielä niitäkin, jotka ovat kristityksi tulleet.
Sen tähden kirjoittaa Pietari kristityille: Jos vanhurskas tuskalla tulee autuaaksi, kussa siis jumalaton ja syntinen näkyy. Ei se ole niin outo, että joku kristitty lankee, sillä niitä on ollut muutampia apostoleitten aikana, koska kristillisyys oli parhaillansa, jotka ovat langenneet huoruuden kautta erinomattain, niinkuin apostoli kirjoittaa yhdestä miehestä Korinttossa, mutta hän käskee antaa sen huorimiehen ruumiin saatanan haltuun, että sielu pelastettaisiin. Ja Paavali nuhteli vielä koko kristillistä seurakuntaa sen yhdenhuorakunnan tähden.
Mutta jos vielä Paavalin aikana on löytynyt joku huora kristityissä, ei se sovi muille kristityille esimerkiksi, vaan paremmin karttamiseksi. Ja jos apostoli Johanneksen aikana on ollut joku kristitty, joka on langennut pois ja alkanut varastamaan, ei se sovi muille kristityille esimerkiksi, vaan paremmin karttamiseksi.
Mutta ehkä nyt semmoisia on ollut apostolien aikana, jotka ovat langenneet huoruuteen ja varkauteen, ei sen tähden ole kristillisyys väärä ollut niinkuin pakanat luulevat, vaan pakanat saavat itse suuremman rangaistuksen kärsiä niitten kristittyin syntein tähden, jotka lankeevat. Koska vihollinen saa niin suuren vallan heidän päällensä, etteivät he enää usko kristillisyyttä oikeaksi, ja niin muodoin saavat pakanat kärsiä suuremman rangaistuksen niitten kristittyin syntein tähden, jotka lankeavat, vaikka riettaan enkelit täällä iloitsevat kristittyin lankeemisesta, mutta itse he saavat viimein kärsiä kristittyin lankeemisen tähden.
Sen suurempi murhe pitää tuleman niille harvoille sieluille, jotka vielä ovat valvomassa ja kilvoittelemassa kalliimmassa uskossansa, koska he kuulevat, että langenneitten kristittyin tähden pakanat putoavat niinkuin rakeet helvettiin. Tulivatpa Jeesuksen opetuslapset murheellisiksi Juudaan tähden. Me kuulemme tämän päivän evankeliumista, että se palvelija, jonka velka oli poispyyhitty, sai suuremman rangaistuksen kärsiä, koska hän lankesi pois armon tilasta, ja rupesi veljeänsä kiristämään kurkusta. Siitä tulee meille sovelias tila perään ajattelemaan, minkätähden muutamat kristityt niin pian lankeavat armosta.
Kuitenkin pitäisi meidän ensinnä rukoileman sitä suurta Kuningasta, joka antoi niin suuren velan anteeksi palvelijalle, että Hän varjelisi meitä lankeemisesta, ja ettei yksikään niistä sieluista, jotka ovat Jeesuksen kalliilla verellä lunastetut, tulisi niin onnettomaksi, että hän joutuis pyövelin haltuun, joka panee Jeesuksen lunastettuja sieluja ulkonaiseen pimeyteen ja vaatii heitä maksamaan kymmenen tuhatta leiviskää viimeiseen ropoon asti. Kuule Taivaallinen Kuningas kaikkien köyhäin palvelijain huokaus, koska he lankeavat Sinun jalkais juureen ja rukoilevat Isä meidän jne.
Tämän päivän evankeliumissa on Vapahtaja osoittanut, kuinka yksi palvelija, joka oli kymmenen tuhatta leiviskätä velkaa, sai sen velan anteeksi sen tähden, että hän rukoili, mutta täytyi viimein maksaa koko sen velan, koska hän kiristi kanssapalvelijaansa kurkusta. Seuraavaisesti siitä pitää meidän tällä armon hetkellä perään ajatteleman ja tutkisteleman: Minkätähden muutamat kristityt niin pian lankeavat armontilasta ehdollisten syntein kautta?
Muutamat kristityt kysyvät: olikopa se palvelija tullut kristityksi, koska hän saattoi niin pian langeta? Tämä epäilys hänen kristillisyydestänsä tulee siitä, että hän rukoili väärin, koska se suuri synnin velka rupesi hänen tuntoansa vaivaamaan. Hänen olisi varsin pitänyt tunteman, että semmoinen velka ei ole maksamamäärissä. Mutta jos kristityt muistaisivat, mitkä ajatukset heillä ovat olleet, koska synnin velka lankesi raskaasti heidän tuntonsa päälle, niin pitää heidän huomaitseman, että omavanhurskaus on vaikuttanut heissä kohta samankaltaisen ajatuksen eli rukoukset, nimittäin: “Herra, ole kärsivällinen minun kanssani ja minä tahdon kaikki maksaa.”
Ei ole paljon yhtään kristittyä, joka ei ole ensiheräyksessä freistannut omalla parannuksella synnin velkaa maksaa. Kaikki ovat tuhlaajapojan jälkiä seuranneet. Tuhlaajapoika meni ensinnä omanvanhurskauden porvarin tykö tienaamaan. Tämäomanvanhurskauden väärä rukous on siis ollut kaikkein kristittyin mielessä ensiheräyksessä. Mutta se suuri Kuningas on kuitenkin, aivan armosta, pyyhkinyt sen suuren velan pois, vaikka palvelija on aikonut itse maksaa. Emme siis saata olla epäilyksessä, onko tämä palvelijan velka pyyhitty pois, sillä ei Jumala saata velkaa pyyhkiä pois ennenkuin syntinen elävällä uskolla sen suuren armon vastaanottaa.
On siis tällä palvelijalla ollut elävä usko, sillä ei Jumala anna syntejä anteeksi armonvarkaille ja kuolleen uskon tunnustajille. Heillä ei ole oikeata synnintuntoa. Ei niillä ole kymmenen tuhatta leiviskää tullut raskaaksi tunnon päälle. Niillä on helppo uskoa, joitten tunto ei ole oikein herännyt. Kyllä semmoiset jaksavat varastaa armoa.
Mutta nyt tulee kysymys siitä, kuinka tämä palvelija saattoi niin pian langeta. Muutamat sanovat: Vähän uskomisen tähden hän lankesi. Hänen olisi pitänyt niin paljon uskoa, että hän olis voittanut maailman, sillä Johannes sanoo: Meidän uskomme on se joka maailman voittaa. Muutamat sanovat: Sillä oli vika tunnossa, sentähden hän lankesi.
Minä ajattelen, että tällä palvelijalla oli vika sekä uskossa että tunnossa, vaikka hän itse ei moittinut kumpaakaan. David myös saattoi olla rauhallisella tunnolla, vaikka hän oli huorin ja murhan tehnyt. Ei hän moittinut mitään, ennenkuin Nathan tuli häntä soimaamaan. Niinmuodoin näkyy kaikista asianhaaroista, että ne, jotka huoruuden eli ahneuden kautta lankeavat ehdolliseen syntiin, ovat jo aikaa sisällisesti langenneet armon tilasta, vaikka heille on kätketty aika ja hetki, kuinka ja koska tämä sisällinen lankeeminen on tapahtunut.
Koska nimittäin huoruuden, ahneuden, kunnian, kateuden eli vihan perkele paskantaa tunnon päälle, tulee tunto himmeäksi, ettei tunnolla ole voimaa nuhdella synnistä varsin kuin ensimmäiset kiusaukset tuntuvat. Ja vaikka vielä tunto soimaisi, koska syntisellä ei ole oikea sota ja kauhistus synnistä, niin tekee rietas synnin luvalliseksi vastoin omaatuntoa. Ja koska tuo synti tulee luvalliseksi, ei ole enää pelkoa Jumalan ankarasta vanhurskaudesta, eikä ole se tunto, että hän on langennut.
Siitä ymmärretään, kuinka David saattoi olla levollisella tunnolla niin kauan kuin synti oli salattu maailman edessä. Sen entisen armon päälle oli hän luottamassa. Niin myös tämä palvelija, joka ahneuden tähden, eli kostonpyynnön tähden kiristi kanssapalvelijatansa kurkusta, oli jo ennen langennut armontilasta ennenkuin hän sitä teki. Uskoa hän piti luottaen sen armon päälle, jonka hän oli ennen tuntenut, vaikka elävä usko oli hänen tietämättänsä muuttunut kuolleeksi uskoksi niin pian kuin rietas oli paskantanut tunnon päälle. Ja tämä elävän uskon muutos kuolleeksi uskoksi saattaa tapahtua havaitsematta, yhdessä silmänräpäyksessä. Tällä tavalla kristityt lankeavat armontilasta.
Nyt pitäisivät ne harvat sielut, jotka valvomassa ovat, tuleman viisaaksi toisten lankeemisesta, koska he näkevät, kuinka onnettomasti kävi tälle palvelijalle ja muille langenneille, jotka annetaan pyövelin haltuun ja saavat viimein itse maksaa velkansa, niin kuin he ovat itse aikoneet, koska he ovat heräyksen aikana rukoilleet: “Herra, ole kärsivällinen minun kanssani, ja minä tahdon kaikki maksaa.” Vaikka nyt kristityt ovat tunteneet, ettei ole kymmenen tuhatta leiviskää maksamamäärissä, jonka tähden heidän on täytynyt rukoilla Davidin kanssa:” Herra, pyyhi pois minun syntivelkani,” on kuitenkin syytä valvoa ja katsoa perään, ettei uudesta karttuisi niin suuri velka, että he joutuisivat sekä uutta että vanhaa velkaa maksamaan viimeiseen ropoon asti.
Jos kristityt katsoisivat Jumalan Pojan päälle, joka on heidän velkansa maksanut, mitä Hän on saanut kärsiä, ennenkuin Hän on saanut sen verran kokoon, että Hän jaksoi teidän velkanne maksaa. Jos, sanon minä, kristityt katsoisivat sen suuren Ristinkantajan päälle, kuinka monta ja raskasta askelta Hän on saanut polkea, ennenkuin Hän kostui Pääkallonpaikalle, kussa pääsumma piti maksettaman, kuinka monta vedenpisaraa on Hänen silmistänsä vuotanut, ennenkuin Hän sai räntyn (=koron) maksetuksi, kuinka Hänen täytyi työtä tehdä yötä ja päivää, ja huoata vihollisen ruoskan alla ja valittaa: “Minun Jumalani, miksis minut ylönannoit?”, kuinka verihiki juoksi Hänen pyhästä ruumiistansa niin kuin virta kaivaissa kravia viinamäessä ja syvyyden kaivoa, ennenkuin Hän jaksoi lunastaa heidän velkakirjansa, jonka Isä naulitsi ristinpuuhun sitten kun Hän oli vetänyt verisen ristin velkakirjan päälle ja kirjoittanut alle suurilla puukstaaveilla: “Syntisten velkakirja maksettu Jumalan Pojan verellä, hiellä ja vaivalla, joka tämän kautta kuitteerataan Golgathassa pitkänä perjantaina Vapahtajan syntymän jälkeen 33 ajastaikaa. Jehova olohine Zepaoth.”
Jos, sanon minä, kristityt katsoisivat näitä Jumalan Pojan vaivoja, mitä Hän sai kärsiä, ennenkuin Hän jaksoi heidän velkakirjansa lunastaa, niin vähemmin olisi halu velkaa uuden räkingin päälle kartuttaa. Freistaisivat he kaloleipää syödä ja niin knapisti elää, ettei velkaa karttuisi uudesta.
Lukekaa nyt, katuvaiset, kuitti, Jumalan Karitsan verellä kirjoitettu teidän velkakirjanne päälle, joka on ristinpuuhun naulittu, ja uskokaa, että velka on maksettu, ja älkää enää uudesta kartuttako velkaa. Kukas tiesi panttaus tulee ja te joudutte viimein itse maksamaan vanhaa ja uutta velkaa viimeiseen ropoon asti. Aamen.