N:o 124 MURHEPÄIVÄNÄ 14. ELOKUUTA 1859 (B)

Ensimmäinen Kuningasten kirja 5: 4. Mutta nyt on Herra minun Jumalani antanut levon ympäristölläni, niin ettei vihollista eli pahaa estäjää ole.

Tämän saattoi kuningas Salomo sanoa itsestään, kun hänen tarkoituksenaan oli rakentaa temppeli Jumalan kunniaksi. Ja samaa voi sanoa rauhallisesta, eläessään rauhaa rakastaneesta kuningas Oskarista, jonka muistopäivää tänään vietetään.

Jos on onni maalle, että sillä on rauhaa rakastava kuningas, niin ei ole vähäisempi onni, että sillä on viisas ja varovainen kuningas, joka ajattelee ennen kuin päättää ja toimii. Nämä molemmat ominaisuudet yhdistyivät edesmenneessä kuninkaassa. Hän rakasti rauhaa. Verivirrat eivät vuotaneet hänen kunnianhimonsa tähden. Orvoilla ja leskillä ei ole syytä valittaa sodan kauhuja. Yhtään kaupunkia ei ole hävitetty kuningas Oskarin hallituksen aikana. Kukaan ei voi valittaa sodan aiheuttamaa nälkää ja kallista aikaa. Koko elinaikansa kuningas Oskar rakasti rauhaa. Ja sen tähden pitäisi kaikkien jälkeenjääneiden kiittää Jumalaa siitä ruumiillisesta hyvästä, mikä rauhasta seuraa.

Kuningas Salomon sanat 1. Kuningasten kirjan 5. luvun 4. jakeessa voidaan täydellä syyllä sovittaa edesmenneeseen kuninkaaseen: Herra minun Jumalani on antanut levon ympäristölläni, niin ettei vihollista eli pahaa estäjää ole. On ymmärrettävää, että kuningas Salomo tarkoittaa tässä vihollisilla ulkonaisia eli ulkomaalaisia vihollisia. Sillä omassa valtakunnassaan ei Salomoltakaan puuttunut vihollisia eli vastustajia, jotka tuottivat kuninkaalle huolta. Sillä kuninkaalta, jonka pitää hallita jumalatonta kansaa, ei varmasti puutu vastustajia, jotka kääntävät kaiken pahimmin päin. Samaa voidaan sanoa kuningas Oskarista, että hänellä oli vastustajia omassa maassaan. Hänellä oli vastustajia, jotka asettuivat hänen aikeitaan vastaan, ja tämä tuotti hänelle surua, ja ehkä tämä suru saattoi hänet ennen aikaansa hautaan. Niin kuin hän rakasti rauhaa ulkonaisessa eli ruumiillisessa mielessä, samoin hän rakasti myös omantunnonrauhaa, ja elämänsä lopulla hän mietiskeli enimmäkseen, kuinka hänen maansa ja valtakuntansa voisi saada omantunnonrauhan.

Mutta kysymys ei ollut väärästä omantunnonrauhasta, jota kaikki suruttomat ja sielunsa pelastuksesta välinpitämättömät ihmiset rakastavat eniten, vaan edesmennyt kuningas rakasti eniten sellaista omantunnonrauhaa, ettei kenenkään omaatuntoa pakotettaisi maallisella lailla eli että ketään ei vainottaisi uskonsa tähden. Sitä kuningas Oskar mietiskeli kaikkein eniten, kun hän kuulemma jopa valvoi öitä valmistellessaan henkilökohtaisesti sellaista lakiehdotusta, joka edistäisi ja suojelisi kaikkien ihmisten omantunnonrauhaa maassamme, niin että jokainen saisi ajatella ja puhua vapaasti hengellisistä asioista; jotta ketään, olipa hän turkkilainen, pakana tai kristitty, ei vainottaisi uskonsa tähden.

Mutta ne, jotka eniten rakastavat väärää omantunnonrauhaa, asettuivat kuninkaan aikeita vastaan. Niistä, jotka rakastavat väärää omantunnonrauhaa, tuli kuninkaan vastustajia, ja tämä tuotti hyvälle kuninkaalle niin suurta murhetta, että hänen sielunvoimansa alkoivat selvästi heikentyä, kun hän havaitsi, että omantunnonrauhan vastustajat eivät hyväksyisi hänen ehdotustaan sellaiseksi omantunnonlaiksi. Se, joka elää, saa nähdä sen todeksi sitten, kun totuus tulee julki.

Muutoin ovat omantunnonrauhan vastustajat pilkanneet edesmennyttä kuningasta hänen hyvien aikeidensa vuoksi, kun he lausuivat julkisesti uskonnonvapautta käsitelleissä erityisissä neuvotteluissa: “Hänen majesteettinsa on mietiskellyt niin paljon uskonnon vapautta, että hän on tullut itse hulluksi”. Mitä omantunnonrauhan vastustajat ovat sanoneet näin herjaten edesmennyttä kuningasta, voi ajan mittaan muuttua historialliseksi totuudeksi, kun kaikki tulee ilmi. Kaikilla, jotka rakastavat totista omantunnonrauhaa, on niin muodoin syytä valittaa rauhaa rakastaneen kuninkaan ennenaikaista kuolemaa. Mutta kaikki ne, jotka rakastavat väärää ja vihaavat oikeaa omantunnonrauhaa, toisin sanoen ne, jotka järjestävät uskonnonvainoja, saavat pian kuulla historian puolueettoman tuomion: te olette lyöneet ensimmäisen naulan kuningas Oskarin ruumisarkkuun.

Jokainen, joka rakastaa sekä ruumiillista että hengellistä rauhaa, toivottaa ja rukoilee varmaankin nyt Jumalaa, että kuningas Salomon sanat toteutuisivat, nimittäin nämä sanat: “Nyt on Herra minun Jumalani antanut levon ympäristölleni, niin ettei vihollista eli pahaa estäjää ole”. Ja näiden sanojen hengellisen merkityksen vahvistukseksi luemme: Isä meidän.

Kuninkaan tälle murhepäivälle erityisesti määräämä teksti on kirjoitettuna profeetta Aamoksen kirjan 8. luvussa ja 8. jakeessa, ja sanat kuuluvat näin: “Eikö maan sentähden pitäisi vapiseman, ja kaikki sen asuvaiset murehtiman? Ja pitää nouseman kaiken sen päälle niinkuin virta, vietämän pois ja upotettaman niinkuin Egyptin virralla.”

Tässä tekstissä kerrotaan vavistuksesta ja murheesta, jonka pitäisi tulla maalle kansan jumalattomasta menosta, sillä 8. luvun edellisissä jakeissa kansaa rangaistaan ankarasti synneistä, joita alinomaa tehtiin, ja nämä synnit luetellaan kukin nimeltään, nimittäin sapatinrikos ja köyhien sorto, sekä Jaakobin ylpeys, jota Herra aikoo rankaista. Tekstin jälkiosassa mainitut Jumalan uhkaavat rangaistustuomiot täyttyivät myös, kun ylivoimaiset viholliset valloittivat maan ja veivät kansan orjuuteen.

Koska meille on tietämätöntä, miksi tälle päivälle on valittu tutkistelun aiheeksi tämmöinen teksti, jossa puhutaan Jumalan uhkaavista rangaistustuomioista, jotka tulevat tottelemattomalle kansalle, niin meidän täytyy sivuuttaa valitun tekstin tarkoitus, joka on meille tuntematon, ja puhua maan vavistuksesta ja murheesta, joka kansalla on edesmenneen kuninkaan ennenaikaisesta kuolemasta. Tutkistelumme ensimmäinen kappale käsittelee niiden murhetta, jotka rakastavat maallista rauhaa ja ymmärtävät pitää rauhan etuja arvossa. Tutkistelumme toinen kappale käsittelee niiden murhetta, jotka rakastavat omantunnonrauhaa. Valaiskoon Jumalan Henki sydämemme, ettemme haparoisi pimeydessä ja tietämättömyydessä Jumalan hallinnon aikomuksista, että tuntisimme, mikä sopii sekä ruumiilliseen että hengelliseen rauhaamme.

1. Niiden murheesta, jotka rakastavat maallista rauhaa. Sellainen murhe rauhaa rakastaneen kuninkaan ennenaikaisesta kuolemasta voi olla sekä teeskennelty että todellinen. Epäaito eli teeskennelty murhe on niillä, jotka eivät ymmärrä pitää rauhan etuja arvossa, eivät välitä siitä, kuinka maailmassa käy, eivät ajattele, kuinka monta ihmistä sota tekee onnettomaksi, eivät käsitä, miten sota ja taistelu tuottavat maalle sairautta ja ruumiillista hätää. Ajatelkaa, kuinka monta kyyneltä orvot ja lesket vuodattavat sodan tähden.

Edesmennyt kuningas rakasti rauhaa, ja meidän pitäisi kiittää Jumalaa siitä siunauksesta, jota olemme saaneet ottaa vastaan Herralta rauhaa rakastaneen kuninkaan hallituksen aikana. Kukaan ei ole itkenyt menetettyä puolisoa, poikaa tai ystävää, joka on kaatunut sodassa, kukaan ei ole huoannut hätäänsä sodan tähden. Kukaan ei ole nähnyt maataan veren tahrimana tai värjäämänä sodan tähden. Niin kauan kuin rauhaa rakastava kuningas oli elossa, ei kenenkään tarvinnut pelätä, että hänen poikansa viedään väkisin veriselle temmellyskentälle, missä ihmishenki ei merkitse enempää kuin luontokappaleen henki. Ruhtinaiden ylpeydestä ja kunnianhimosta ovat useimmat sodat maailmassa syttyneet, ja heidän omahyväisyytensä tähden on alamaisten veren täytynyt vuotaa virtanaan.

Mutta kaikilta näiltä kauhuilta olemme säästyneet nyt edesmenneen kuningas Oskarin rauhallisen hallituksen aikana. Ja sen tähden pitäisi nyt kaikkien rauhan ystävien ylistää Herraa, niin kuin he murehtivat kaipauksella sitä, että rauhanruhtinas laskettiin hautaan ennenaikaisen kuoleman kautta. Vaikka asumme kaukana sotien tapahtumapaikoilta, meidän pitää silti muistaa, että koko maa saa kärsiä sodasta ja taistelusta. Sotaa seuraa usein tauti ja nälänhätä. Mutta jumalaton ei voi kiittää Jumalaa rauhasta. Niin kuin jumalaton ei välitä siitä, kuka hänen ruumiillisesta elatuksestaan huolehtii, yhtä vähän hän voi kaivata rauhaa rakastanutta kuningasta, tai murehtia hänen kuolemaansa.

Kun nyt useimpia kuninkaita, keisareita ja ruhtinaita kutsutaan kristityiksi, niin ei heidän kesken pitäisi syttyä sotaa, vaan tämän maailman ruhtinas aiheuttaa sodan ja taistelun. Ja Jumala sallii sen, koska se on synnin rangaistus, jonka kautta Herra kurittaa ja rankaisee jumalatonta kansaa, minkä voi nähdä Pyhästä Raamatusta.

Jumala sallii miehentappajaperkeleen koota maan kuninkaat yhteen kuin teurastuspäiväksi. Sillä pohjattomuuden ruhtinaalle on todellinen ilo vaivata maailmaa sodalla ja taistelulla, mutta muutoin sellainen verenvuodatus on järjettömintä, mitä kuvitella saattaa. Sillä eihän ihmistä luotu teurastettavaksi luontokappaleen lailla, vaan hänet luotiin ylistämään, rakastamaan ja kunnioittamaan Luojaansa. Ja siitä voi ymmärtää, että sota on järjettömin tapa teurastaa ihmisiä.

Sen tähden voi pitää onnellisena sitä maata, jonka ei tarvitse nähdä veren vuotavan virtanaan, jonka ei tarvitse kuulla valitushuutoja ja vaikerointia. Tämä kurjuus on tullut estetyksi tämän edesmenneen kuninkaan kautta. Ja sen tähden pitää kaikkien rauhan ystävien ylistää Herraa, niin kuin he myös saattavat vainajan murheella ja kaipauksella leposijaansa.

2. Tutkistelumme toisen osan tulisi osoittaa, kuinka omantunnon rauhan ystävät kaipaavat ja murehtivat edesmennyttä kuningasta. Jos ruumiillisen rauhan ystävillä on suuri syy kaivata edesmennyttä rauhanruhtinasta, niin omantunnon rauhan ystävillä on vielä suurempi syy kaivata häntä, sillä hän oli ainoa Ruotsinmaan kuninkaista, joka erittäinkin elämänsä loppupuolella valvoi omantunnonrauhaa. Ei ole sanottu, että kaikki rauhan ystävät rakastavat omantunnonrauhaa, sillä luonnollinen ihminen ei tiedä, mikä Jumalan Hengelle sopii, eikä voikaan. Luonnollinen ihminen voi olla tyytyväinen ruumiilliseen hyvinvointiinsa. Hän voi olla tyytyväinen, jos saa nukkua rauhassa ja syödä rauhassa ja juoda rauhassa. Hän voi olla tyytyväinen siihen, että saa tyydyttää luonnolliset viettinsä, tapahtuipa se sitten luvallisella tai luvattomalla tavalla. Sen tähden voivat luonnollisen rauhan ystävät olla omantunnonrauhan vihollisia. Sen olemme nähneet omassa maassamme.

Me voimme syystä väittää, että meidän maassamme ei ole kristinuskon alusta alkaen ollut omantunnon rauhaa, niin, siitä ajasta alkaen, kun luterilainen oppi tuotiin maahamme. Omantunnonrauhaa on häiritty lukuisia kertoja, missä ikinä totisen ja elävän kristillisyyden kipinä on tullut näkyviin maailmalle. Heti kun kipinä pyhästä tulesta, jonka Kristus tuli sytyttämään maan päälle, tuli näkyviin maailmalle, ovat pimeyden henget olleet valmiita sammuttamaan sen hautaamalla sen tuhkan alle, koska pimeyden henget pelkäsivät tulta, joka heidän arveluksensa mukaan voisi sytyttää koko maailman ilmiliekkiin.

Mutta maailma ei ole koskaan ollut ilmiliekeissä siitä tulesta, jonka Kristus tuli sytyttämään maan päälle, mutta maailma on usein ollut ilmiliekeissä siitä tulesta, jonka pimeyden henget ovat lainanneet pohjattomuudesta. Tämä tuli on palanut roviolla paavikunnassa, ja luterilaisuudessakin on tämä tuli palanut, jos ei juuri roviolla, niin kuitenkin uskonnonvainoojan sydämessä. Ja nämä pohjattomuuden liekit ovat usein olleet veripunaisia, esimerkiksi Ranskassa, missä ei ainoastaan kristittyjen veri ole vuotanut virtanaan, esimerkiksi Pärttylin yönä, vaan myös muiden kansalaisten veri on vuotanut virtanaan Jumalan vihan viinakuurnassa, josta veri vuotaa 60 vakomitan päähän ja ulottuu orhitten suitsiin, niin kuin on kirjoitettu Ilmestyskirjassa (Ilm. 14: 20).

Ja kuka sotkee Jumalan vihan viinakuurnaa järjen valtakunnassa? Missä ihmisveri on kuohunut virtanaan? Onkos se Suuri Ristinkantaja, joka hikoilee verta yrttitarhassa? — Ei suinkaan, sillä hän sotkee viinakuurnan yksin, eikä yksikään kansasta ole hänen kanssaan. Mutta järjen valtakunnassa Jumalan vihan viinakuurnaa sotkee varmasti tämän maailman ruhtinas, jolla tuulessa valta on. Herra antaa hänen sotkea vihansa viinakuurnan, ja tämä on rangaistukseksi niille, jotka ovat vuodattaneet kristittyjen verta. Sillä mitä enemmän vallanpitäjät ja omantunnonrauhan viholliset vainoavat kristityitä, sitä villimmäksi suruton joukko tulee. Kun villiintynyt joukko nousee omaa laillista esivaltaansa vastaan, silloin ei säästetä herraa eikä pappia järjen valtakunnassa. Ja tällä tavoin kostetaan kristittyin veri. Se on ikuisen oikeudenmukaisuuden kiertokulku. Meidän maassamme ei ole vielä menty niin pitkälle kuin muissa maissa, mutta meidänkin maassamme voi tulla koston päivä, ja ehkä hiekka on jo pian valunut loppuun tiimalasistamme.

Kuka on häirinnyt omantunnon rauhaa maassamme? Lukijat ja pietistitkö ovat nostattaneet uskonnonvainoja Ruotsissa? Niin arvelevat omantunnonrauhan viholliset, että kirottu lukijajoukkio häiritsee omantunnonrauhaa maassamme. Eivät papit, nimismiehet ja viskaalit häiritse omantunnonrauhaa maassamme, vaan lukijat omantunnonrauhaa häiritsevät. Jos perkele saa kääntää ihmisten silmät nurin ja puhkaista ne, niin voi tosin tapahtua, että omantunnonrauhan viholliset saattavat uskotella uskonveljilleen ulkomailla ja kotimaassa, että lukijat ja pietistit häiritsevät omantunnonrauhaa.

Mutta tässä merkityksessä ei yksikään järjellinen ihminen eikä varsinkaan nyt edesmennyt kuningas ole voinut käsittää sanaa rauhanhäiritsijä, sillä kaikki, jotka ovat ajatelleet ja kirjoittaneet omantunnonvapaudesta, ovat käsittäneet sanan siinä merkityksessä, että kaikki uskontunnustajat saisivat uskoa rauhassa ilman että pappi, nimismies tai viskaali saisi häiritä omantunnon rauhaa maallisen lain voimalla. Sellaisen lain kuningas Oskar tahtoi säätää, ja sitä hänen sanotaan mietiskelleen toden teolla, niin että hän työskenteli jopa öisin uskonnonvapautta käsitelleen lakiehdotuksensa puolesta.

Mutta hänen hyvä aikeensa epäonnistui, ja kerrotaan, että omantunnonrauhan vihaajien vastarinta on tuottanut hänelle paljon murhetta. Sillä siitä saakka, kun hän käsitti, ettei hänen omantunnon- eli uskonnonvapautta koskenutta lakiehdotustaan hyväksyttäisi, alkoivat hänen sielunvoimansa riutua. Aiheuttiko tämä kova vastarinta niiden taholta, jotka eivät suoneet kansalle omantunnonvapautta, tai oikeammin pelkäsivät uskonnonvapautta sillä verukkeella, että he pelkäsivät paavikuntaa, aiheuttiko tämä kova vastarinta kuninkaalle niin suuren murheen, että se laski hänet ennen aikaansa hautaan?

Oikea syy hänen sielunkärsimykseensä tulee varmaankin aikanaan julki. Mutta siltä näyttää niistä, jotka kaipaavat oikeaa omantunnonrauhaa. Sillä sitähän ei voi kieltää, että kuningas työskenteli innokkaasti tämän uskonnonvapautta koskeneen lakiehdotuksen hyväksi. Mutta tätä lakiehdotusta ei hyväksytty valtiopäivillä. Ja ketkäpä asettuivat sellaista lakia vastaan? Ketkäpä muut kuin ne, jotka vihaavat omantunnonrauhaa, toisin sanoen sellaiset, jotka rakastavat väärää omantunnonrauhaa, eli sellaiset, jotka väittävät, että lukijat ja pietistit häiritsevät omantunnonrauhaa.

Niin, on totta, että nämä ylenkatsotut, maailman vihaamat ja vainoamat lukijat häiritsevät omantunnonrauhaa, mutta juuri tätä häiritsemistä oikean omantunnonrauhan vastustajat eivät esittäneet syyksi vastustukseensa, vaan he väittivät, että koko Ruotsinmaassa avataan ovi paavilaisuudelle, jos sellainen laki hyväksytään, että jokainen saa pitää rauhassa uskonsa, ettei kenenkään pidä häiritä omantunnon rauhaa, toisin sanoen: kukaan ei saa järjestää vainoa uskonnollisia toisinajattelijoita kohtaan.

Jokainen saa pitää vapaasti uskonsa. Sellaisen lain kuningas Oskar halusi antaa kansalleen, mutta omantunnonrauhan vastustajat asettuivat vastaan. Jos on niin, että tämä vastustus vaikutti murhetta kuninkaan sydämessä ja tämä murhe laski hänet ennen aikaansa hautaan, silloin voi hyvin ottaa päivän tekstin kirjaimellisesti ja sanoa profeetan kanssa: “Eikö maan sentähden pitäisi vapiseman, ja kaikkien sen asuvaisten murehtiman?” Niin, kaikkien maan asukkaiden tulee itkeä, jos on totta, mitä muuan vapaa-ajattelija lausui herjaten kuningasta: “Kuninkaallinen majesteetti on mietiskellyt omantunnonvapautta niin kauan, että hän tuli itse hulluksi”?

Mistä vapaa-ajattelija tiesi, että hänen majesteettinsa oli mietiskellyt? Luultavasti vapaa-ajattelijalla on täytynyt olla jokin peruste väitteelleen, koskapa hän uskalsi lausua sellaista jopa valtiopäiväsalissa. Mutta tästä hävyttömästä lausunnosta näkee ja ymmärtää, että maailman pilkan saa jo siitä, jos kaipaa omantunnonvapautta.

Mutta aika tulee pian osoittamaan, onko totta, että kuninkaallinen majesteetti mietiskeli uskonnonvapautta. Vai tuleeko meidän kiinnittää huomiota päivän tekstin jälkiosaan, missä sanotaan, että kaikki pitää upotettaman niinkuin virralla. Sikäli kuin tunnemme kuningas Oskarin viimeistä työtä, on aivan varmaa ja totta, että hän työskenteli uskonnonvapauden puolesta ja että hänen hyvää aikomustaan vastustivat ne, jotka eivät halua omantunnonvapautta, ja sen tähden itkekööt kaikki omantunnonrauhan ystävät.

Ehkä tänään lasketaan hänen maalliset jäännöksensä hautaan, ja sinne häntä saattaa omantunnonrauhan ystävien kaipaus ja murhe. Mutta tästedes hän ei kohtaa yhtään pahaa estettä. Ja omantunnon rauhan ystävät toivovat, että omantunnonrauha saavutetaan, vaikka suuren sodan ja kilvoituksen kautta, amen!

_______________________________________

Alkuperäinen. Göteborgin yliopiston kirjasto: P. Wieselgrenin kokoelmat.