N:o 123 AAMUSAARNA MURHEPÄIVÄNÄ 14. ELOKUUTA 1859

Aamusaarnan teksti murhepäivänä 14. elokuuta 1859 on kirjoitettuna kuningas Daavidin psalmissa 39: 3, ja sanat kuuluvat näin: Minä tulin mykäksi, vaikenemisella vaikenin hyvästä; mutta minun murheeni lisääntyi.

Luettu pyhä tekstimme voi antaa aihetta moniin tutkisteluihin. Jos katsomme 39. psalmin johdantoa, jossa puhutaan kristillisestä elämästä ja autuaallisesta kuolemasta, niin voimme tämän päivän merkityksen suhteen puhua ainoastaan edesmenneen kuninkaan kristillisestä elämästä ja autuaallisesta kuolemasta. Mutta jos katsomme psalmin todellista sisältöä, niin havaitsemme, että Daavid ilmoittaa tässä psalmissa murheelliset ja surumieliset tuntemisensa jumalattomien menestyksestä. Me kuulemme toisesta jakeesta, että Daavid oli päättänyt vaieta, eikä puhua enempää jumalattoman kanssa. Kolmannessa jakeessa, joka on päivän teksti, hän sanoo, että hänen murheensa lisääntyi, nimittäin murhe siitä, että hänen täytyy nyt vaieta, jottei hän innossaan puhuisi liikaa ja niin muodoin tekisi syntiä kielellään.

Näyttää siltä, että Daavid on kirjoittanut psalmin siihen aikaan, kun hänen oma poikansa Absalom vainosi häntä, minkä voi nähdä 9. jakeesta, jossa hän rukoilee Jumalaa ja sanoo: ”Vapahda minua kaikista synneistäni, ja älä anna minun tulla hulluin pilkaksi.” Muutoin hän puhuu samassa psalmissa kuolevaisuudestaan ja kuvaa tämän elämän lyhyyttä ja katoavaisuutta, valittaa synnin suruttomuudessa nukkuvia ihmisiä, jotka tekevät itsellensä hukkaan suuren murheen kootakseen tavaraa, vaikkeivät he tiedä, kuka siitä saa hyödyn. Jos me katsoisimme päivän tekstin hengellistä merkitystä, ottaen huomioon 39. psalmin sisällön ja tarkoituksen, niin joutuisimme ylen kauas tämän päivän aiheesta, joka viittaa alamaisten kaipaukseen ja murheeseen kuninkaan kuolemasta. Me voimme niin muodoin murhepäivän merkityksen johdosta puhua siitä kaipauksesta, mikä alamaisilla on kuninkaan kuoleman tähden.

1. Ruumiillisen rauhan ystävät kaipaavat edesmennyttä kuningasta. 2. Omantunnonrauhan ystävät kaipaavat häntä vielä enemmän. Ymmärtäkööt jälkeenjääneet pitää rauhan siunausta arvossa sekä ruumiillisessa että hengellisessä merkityksessä.

1. Ensimmäinen tutkistelemuksemme osoittaa, kuinka ruumiillisen rauhan ystävillä on aihetta kaivata poisnukkunutta kuningasta. Jos on onni maalle, että sillä on kuningas, joka ymmärtää pitää rauhan etuja arvossa, niin pitää kaikkien rauhan ystävien saattaa edesmennyttä kuningasta kaipauksella hautaan, sillä hän oli todella rauhan ystävä. Hän pyrki ylläpitämään rauhaa kaikkien ulkovaltojen kanssa, vaikka hänen murheensa monta kertaa lisääntyi eli hänen täytyi tuntea salaista murhetta sen vastahakoisuuden tähden, jota hänen salaisilla vihollisillaan oli häntä kohtaan.

Me tiedämme hyvin, että Herra antoi Vanhassa Testamentissa muutamille Israelin tuomareille ja kuninkaille käskyn rangaista sodalla sellaisia pakanoita, jotka tahtoivat vietellä Jumalan kansaa epäjumalan puoleen, mutta tämä ei voi päteä yleisenä sääntönä. Emme voi näistä niin sanotuista pyhistä sodista tehdä sitä johtopäätöstä, että Jumalan tahto on, että niin kutsutut kristityt valtakunnat sotisivat keskenään, vaan se on pikemminkin perkeleen tahto, että ne, jotka kutsuvat itseään kristityiksi, hyökkäisivät toistensa kimppuun.

Perkele oli alusta miehentappaja, sillä pohjattomuuden ruhtinaalle täytyy olla todellinen ilo vaivata ihmissukua sodalla ja verenvuodatuksella. Perkele juuri herättääkin vallanpitäjien sydämissä ylpeyden, kunnianhimon ja omanvoitonpyynnön, ja heidän kunnianhimonsa tähden alamaisten veren täytyy vuotaa virtanaan.

Koko luonnossa ei ole esimerkkiä siitä, että luontokappaleet, jotka ovat samaa lajia, kokoontuvat suurina laumoina yhteen tappelemaan, vaikkakin yksittäiset härät puskevat toisiaan. Miksi sitten ihmissuvun pitäisi olla koko eläinkunnan julmimman lajin? Sota ihmisten kesken on järjettömin tapa teurastaa kaltaisiaan.

Mutta kuningas Oskarin hallituksen aikana on ainakin meidän maamme ollut vapaa sodan kauhuista; höyryävät verivirrat eivät ole vuotaneet hänen kunnianhimonsa tähden. Orvot ja lesket eivät ole huoanneet menetettyään sodan tähden puolisonsa tai lapsensa. Vanhemmat eivät ole menettäneet poikiaan sodan tähden rauhaa rakastaneen kuninkaan hallituksen aikana. Kukaan ei voi valittaa nälkää ja kallista aikaa, joka olisi johtunut sodasta. Rauhaa rakastanut kuningas kykeni välttämään sodan. Ja näiden rauhan siunausten tähden, joita Korkein Hallitsija on suonut rauhaa rakastaneen kuninkaan kautta maallemme, meidän kaikkien pitäisi ylistää Herraa, kuten myös kaikkien, jotka ymmärtävät pitää arvossa rauhan etuja, tulee saattaa kuninkaansa kaipauksella hautaan.

Epäilemättä kuninkaan rauhallinen mielenlaatu perustui hellempään tunteeseen. Hän, jonka uskotaan kirjoittaneen pienen kirjan murhaajan armahtamisesta kuolemanrangaistuksesta, vaikka hän tulkitessaan maallista lakia joutui allekirjoittamaan kuolemantuomion, hän ei voinut koskaan sopia niiden kanssa, jotka tahtoivat yllyttää häntä sotaan. Sillä maassamme ei ollut puutetta sellaisista ihmisistä, jotka huusivat sotaa, vaikka ne, jotka katsoivat pidemmälle maailman nykyistä tilannetta, ymmärsivät menestyksen mahdollisuudet vähäisiksi.

Viime aikojen kokemuksesta havaitaan, ettei ole viisasta luottaa mahtaviin liittolaisiin, jotka käyvät sotaa omanvoitonpyytöisten tunteidensa tai kunnianhimonsa puolesta, vaan eivät ensinkään pysyvän rauhan saavuttamiseksi.

Arvattavasti kuningas ei pyrkinyt ylläpitämään rauhaa yksinomaan inhimillisyyden vaan myös viisaan pitkänäköisyyden vuoksi, sillä ilman aihetta aloitettu sota voisi päättyä onnettomasti. Joka tapauksessa on ollut maalle parasta, että sota on voitu onnellisesti välttää. Ja siksi kaikilla rauhan ystävillä on syytä kiittää Jumalaa, joka rauhaa rakastaneen kuninkaan kautta varjeli isänmaan kaikilta sodan kauhuilta. Kaikki ruumiillisen rauhan ystävät, jotka ymmärtävät pitää arvossa rauhan etuja ja rauhan siunausta, saattavat kaipauksella rauhaa rakastaneen kuninkaan hautaan.

2. Tutkistelumme toisen kappaleen tulisi osoittaa, kuinka niillä, jotka rakastavat omantunnon rauhaa, on syytä kaivata edesmennyttä kuningasta. Jos niillä, jotka rakastavat ruumiillista rauhaa, on aihetta kaivata poismennyttä kuningasta, niin omantunnonrauhan ystävillä on vielä suurempi syy kaivata häntä, sillä kuningas Oskar oli ensimmäinen Ruotsinmaan kuningas, joka tahtoi todellisella vakavuudella edistää omantunnonrauhaa valtakunnassaan. Sen hyväksi hän työskenteli innokkaasti elämänsä loppupuolella.

Mutta tässä kristillisessä pyrkimyksessä häntä vastustivat omantunnonrauhan viholliset, jotka rakastavat väärää omantunnonrauhaa. He ovat väittäneet, että lukijat ja pietistit häiritsevät omantunnon rauhaa maassamme, ja vaativat sen tähden, että lakeja pitää tiukentaa heitä kohtaan. Mutta juuri se kova vastarinta, joka kuningasta kohtasi hänen ponnistellessaan niin sanotun uskonnonvapauden aikaansaamiseksi, osoittaa, ettei hänellä ollut tarkoituksena edistää väärää omantunnonrauhaa, jota kaikki suruttomat ja sielunsa onnesta välinpitämättömät ihmiset rakastavat, vaan kuninkaan todellisena tarkoituksena oli säätää semmoinen laki, joka suojelisi kaikkia uskonnontunnustajia, niin ettei ketään vainottaisi uskonsa tähden, olipa hän turkkilainen tai pakana, paavilainen tai luterilainen.

Kuninkaan tarkoitus oli, sanon minä, että jokainen saisi harjoittaa vapaasti uskontoaan, toisin sanoen, että jokainen saisi pitää vapaasti uskonsa, eikä maallinen laki syyttäisi tai tuomitsisi ketään hengellisen vakaumuksensa vuoksi. Tämä oli oikea omantunnonrauha, jonka kuningas on luvannut kuninkaanvalassaan pitää, perustuslain mukaisesti, jossa sanotaan: “Kuninkaan ei pidä vaivata tai antaa vaivata kenenkään omaatuntoa.” Se merkitsee: kuninkaan ei pidä maallisen lain kautta pakottaa ketään kieltämään uskoaan tai muuttamaan vakaumustaan sielun autuutta koskevissa asioissa.

Meillä ei valitettavasti ole ollut omantunnonvapautta vuonna 1593 pidetystä Uppsalan kokouksesta lähtien, sillä niin kuin paavikunnassa vainotaan kaikkia eri uskon tunnustajia uskonsa tähden, niin on Ruotsissakin vainottu eri uskon tunnustajia, ei ainoastaan katolisia vaan myös reformoituja, vaikka itse pääasiassa ei ole suurta eroa luterilaisen ja reformoidun opin välillä. Mutta erityisesti se seikka on herättänyt ulkomailla kaikkien oikeamielisten kristittyjen ihmetyksen, että oikeat luterilaiset ovat joutuneet vahingossa paavilaisten sijaan; juuri niitä, jotka ovat tunnustaneet luterilaista oppia, on vainottu Ruotsissa luterilaisen uskonsa tähden. Kuolleen uskon tunnustajat, jotka tunnustavat luterilaista oppia suullaan, ovat panneet toimeen vainoja niitä vastaan, jotka ovat halunneet omaksua luterilaisen opin sydämeensä, jotka eivät ole tyytyneet siihen, että Lutherin usko on pääkallossa, vaan ovat toivoneet, että luterilainen oppi toteutuisi sydämessä. Heitä on vainottu Ruotsissa eniten, erittäinkin lukijain ja pietistien nimellä.

Ei tarvittu muuta kuin että muutamat henkilöt kokoontuivat johonkin huoneeseen lukemaan ja pitämään rukousta, niin jo seurakunnan pappi lähetti nimismiehen tai viskaalin heidän kimppuunsa ja antoi haastaa heidät oikeuteen luvattomien kokousten pidosta. Mutta missä kaksi tai kolme olivat koossa perkeleen nimessä juomassa ja pelaamassa korttia, siellä ei näkynyt papin lähettämää viskaalia haastamassa heitä oikeuteen. Juomaveljiä ja kortinpelaajia pidettiin oikeina luterilaisina, vaikka he olisivat kokoontuneet kapakkaan samaan aikaan kun kirkossa oli jumalanpalvelus. Tämä epäoikeudenmukainen laki herätti suurta huomiota ulkomailla, niin että sekä hallitus että kansa joutuivat huonoon huutoon.

Nyt ei ole tiedossa, mikä mahtoi olla oikea syy tai vaikutin kuninkaan menettelyyn, oliko se huuto ulkomailla vai kuninkaan vala, jonka kuningas ymmärsi toisin kuin edelliset hallitsijat, vai vaikuttiko luonnollisen oikeuden ja kohtuuden tunto hänessä päätöksen muuttaa vanha epäoikeudenmukainen laki, joka kieltää kokoontumisen hartaudenharjoituksiin, ja valmistella lakiehdotus, josta seuraisi yleinen uskonnonvapaus. Se merkitsee, että jokaisella olisi oikeus pitää vapaasti uskonsa, ettei ketään vainottaisi uskonsa tähden, että jokainen saisi pitää omantunnonrauhan, ettei ketään pakotettaisi muuttamaan vakaumustaan.

Mutta tässä kristillisessä pyrkimyksessä kuningasta vastustivat väärän omantunnonrauhan rakastajat, jotka toivovat helposti ymmärrettävistä syistä, ettei maassa olisi uskonnonvapautta eli omantunnonrauhaa. Yksin tämän lakiehdotuksen valmistelu oli jo kuluttanut kuninkaan sielunvoimia, koska hänen kerrotaan työskennelleen sen puolesta yötä päivää. Mutta vielä enemmän hyvän kuninkaan sielunvoimat heikkenivät, kun hän ymmärsi, etteivät säädyt hyväksyisi tätä lakiehdotusta. Raskas vastarinta tuotti kuninkaalle huolta, ja hänen murheensa lisääntyi, samoin kuin Daavidin. Niin, se joka elää, saa kuulla, kun kaikki tulee ilmi, että kuninkaan murhe todella lisääntyi.

Muuan omantunnonrauhan vastustaja lausui valtiopäiväsalissa, kun kysymystä uskonnonvapaudesta käsiteltiin, että “Hänen majesteettinsa on mietiskellyt niin paljon uskonnonvapautta, että hän on itse tullut hulluksi”. Mistä vapaa-ajattelija sen tiesi? Ja kuinka hän uskalsi esittää tämän hävyttömän lausunnon, jos hänellä ei ollut mitään perustetta puheelleen? On yleisesti tunnettua, että kuninkaan sielunvoimat heikkenivät näihin aikoihin huomattavasti, ja yhtä yleisesti tunnettua on myös, että murhe ja huoli heikentävät ihmisen ruumiinvoimia. On niin muodoin luultavaa, että se murhe, joka lisääntyi kuninkaassa, aiheutti hänen ennenaikaisen kuolemansa. Sitä täytyy jokaisen rauhan ystävän murehtia, mutta syytä suruun on erityisesti niillä, jotka rakastavat omantunnonrauhaa.

Tämän rauhan puolestahan kuningas työskenteli, ja tämä työ heikensi hänen sielun- ja ruumiinvoimiaan. Hän tahtoi maan parasta, mutta hänen hyvää tarkoittavat aikeensa käsitettiin väärin, niitä ylenkatsottiin ja pilkattiin. Sillä maailma pitää hulluna jo sitä, joka kiivailee uskonnonvapauden ja omantunnonrauhan puolesta. Sen tähden, niin kuin omantunnonrauhan ystävät saattavat kuninkaan kaipauksella hautaan, niin he toivovat myös, että hän olisi siellä löytänyt sen rauhan, jota hän etsi turhaan maailmasta. Ja omantunnon rauhan vihollisista, jotka tuottivat kuninkaalle sydäntä raastavaa surua ja aiheuttivat niin muodoin hänen ennenaikaisen kuolemansa, niistä sanotaan, kun kaikki tulee ilmi: “Te olette lyöneet ensimmäisen naulan kuninkaan ruumisarkkuun”.

Tämä on maassamme käytetty sananparsi, johon sisältyy suuri ja tärkeä totuus. Sananparsi on tullut sellaisten vanhempien suusta, joilla ovat jumalattomat lapset, jotka tuottavat vanhemmilleen mielikarvautta ja surua. Heille murehtivat vanhemmat sanovat: “Sinä olet lyönyt ensimmäisen naulan ruumisarkkuuni”. Ja tämän saman sananparren vanha Israel sanoi jumalattomille lapsilleen: ”Te saatatte minun harmaat karvani murheella hautaan” (1. Moos. 42:38).

Kuningas on maan isä: hänen täytyy valvoa alamaistensa menestystä. Ja sen täytyy murehduttaa häntä, sen täytyy haavoittaa hänen sydäntään, sen täytyy aiheuttaa hänelle suurta surua, kun hän ei saa vaivastaan ja työstään muuta kuin vastustusta, vastahakoisuutta, kiittämättömyyttä ja pilkkaa palkaksi. Mutta me toivomme kuitenkin, että kaikki omantunnonrauhan ystävät saavat viimein omantunnonrauhan, vaikkakin suuren sodan ja kilvoituksen perästä. Mutta omantunnonrauhan viholliset ja väärän omantunnonrauhan rakastajat eivät saa koskaan omantunnonrauhaa, eivät tässä eivätkä tulevaisessa maailmassa. (Amen)

____________________________________________

Alkuperäinen, ruotsinkielinen. Uppsalan yliopiston kirjasto. Huom! Toinen versio Göteborgin yliopiston kirjastossa.