N:o 75 2 RUKOUSPÄIVÄNÄ 1854 (EHTOOSAARNA)

Mitä se auttaa, rakkaat veljet, jos joku sanoo itsellänsä uskon olevan, ja ei kuitenkaan hänellä ole töitä? Taitaako usko hänet autuaaksi saattaa? Jaak. 2: 14

Koska pyhä Paavali vaatii uskoa, mutta Jaakob vaatii töitä, niin se kuuluu, niin kuin Jaakobilla olisi eri armonjärjestys kuin Paavalilla. Paavali sanoo, että Aabraham tuli vanhurskaaksi uskosta, mutta Jaakob sanoo, että Aabraham tuli vanhurskaaksi töistä. Tästä nyt ottaa luonnollinen järki eripuraisuuden ainetta ja sanoo: “Eivätpä ne apostolitkaan puhu yhteen laihin.” Mutta joka oikein tutkii Raamattua ja sovittaa ne raamatunpaikat, jotka kuuluvat yhteen, pitää löytämän, että molemmat apostolit sopivat yhteen, ja molemmilla on sama tarkoitus, vaikka se luonnollisen ihmisen korvissa kuuluu niin, kuin olisi toinen apostoli puhunut toista vastaan.

Mutta me kuulemme kaikista asianhaaroista, että Paavali puhuu elävästä uskosta, josta hyvät työt välttämättömästi vuotaman pitää, mutta Jaakob puhuu kuolleesta uskosta, josta ei tule yhtään muutosta, ei elämässä eikä sydämessä. Sillä se ihminen, jolla on kuollut usko pääkallossa, elää niin kuin hän on elänyt ennen. Eivät kristityt eivätkä maailmanlapset tunne hänessä muutosta missään paikassa. Jos semmoinen ihminen on ollut juomari, niin hän juo vielä nytkin. Jos hän on ollut kiroilija, niin hän kiroaa vielä edespäin. Jos hän on ennen tapellut, niin hän tappelee vielä edespäin. Jos hän on ollut viinaporvari, niin hän pitää viinakauppaa vielä nytkin. Jos hän on ollut ylpeä, niin hän on vielä nytkin ylpeä. Sanalla sanottu. Yksi ihminen, jolla on kuollut usko, on samankaltainen uskossa, elämässä ja töissä, kuin hän on ollut, eikä yksikään tunne hänessä jotakuta muutosta, ei ulkonaisessakaan, jopa sitten sisällisessä elämässä.

Tämä tulee siitä, että kuollut usko ei taida kenenkään sydäntä muuttaa. Ja koska sydän ei ole muuttunut, niin ei tule elämässä muutosta. Sentähden sanoo apostoli Jaakob, että usko ilman töitä kuollut on. Nyt osoittaa Jumalan sana, että ihmisen kanssa pitää välttämättömästi yksi sydämen ja mielen muutos tapahtuman, joka kutsutaan kääntymiseksi, parannukseksi ja uudeksi syntymiseksi. Se seisoo myös spörsmålissa, että semmoinen muutos pitää tapahtuman. Mutta senkaltainen muutos ei taida niin keveästi ja niin havaitsematta tapahtua, ettei ihminen havaitsisi, kuinka ja koska se olisi tapahtunut.

Mutta, jolla on kuollut usko, se ei saata selvää tehdä siitä muutoksesta. Ei hän saata sanoa, kuinka ja koska se on tapahtunut. Jos hän kokoaisi kaikkien kristittyjen koettelemukset ja panisi niistä kokoon pitkän muisteluksen, ei hän saattaisi kuitenkaan niin valehdella, ettei häntä saavutettaisi. Mutta pahempi on se tuntea, jolla on ollut totinen muutos ja oikeat koettelemukset, mutta on sitten jälkeen pysähtynyt ensimmäisiin armonmerkkeihin ja heittänyt pois valvomasta ja pyrkimästä edemmäksi pyhityksessä. Hän saattaa mitämaks pettää muutamia kevytuskoisia, että hän on vielä pysymässä armossa, vaikka hän muistelee ainoastansa niitä entisiä koettelemuksia.

Niin kuin yksi ihminen, jolla on nuorempana ollut palava rakkaus morsiamena, vaikka se entinen rakkaus on jo aikaa sammunut, saattaa muistossa pitää niitä entisiä aikoja. Mutta ei siitä seuraa, että vanhalla ämmällä olisi niin palava rakkaus, kuin nuorella morsiamella. Mutta niin kuin luonnollinen rakkaus loppuu iän päälle, niin saattaa myös se ensimmäinen hartaus kristillisyydessä sammua ja loppua, jos ihminen lakkaa valvomasta, rukoilemasta ja pyrkimästä eteenpäin. Ja sillä tavalla saattaa elävä usko muuttua kuolleeksi uskoksi.

Siinä tilaisuudessa luottaa ihminen entisten armonmerkkien päälle ja ajattelee niin, että koska hän on kerran armoitettu, ei hänen tarvitse enää epäillä, ettei hän tule autuaaksi. Mutta eivät asiat ole niin, vaan se seisoo, että joka vahvana pysyy loppuun asti, se tulee autuaaksi. Mutta joka lankeaa armontilasta, eli ottaa itsellensä suruttomuuden ainetta armonmerkistä, se tulee petetyksi. Ja se tapahtuu erinomattain niille, jotka unohtavat sen viimeisen pykälän armonjärjestyksessä, nimittäin pyhityksen eli jokapäiväisen katumuksen ja parannuksen.

Apostoli Jaakob sanoo, että usko ilman töitä kuollut on. Ja me kuulemme myös, minkä kaltaisia hyviä töitä hän vaatii. Hän vaatii ensinnä, että meidän pitää auttaman vaivaisia. Se näkyy Jaakobin epistolasta, että ne kristityt, joille hän kirjoitti, tekivät pahan erotuksen ihmisten välillä. He antoivat rikkaille suuremman kunnian, kuin vaivaisille. He puhuttelivat kyllä niitä vaivaisia ystävällisesti, mutta eivät ne tahtoneet auttaa heitä. Mutta mistäs pitää tuleman vaivaisille apu, jos vaivaiset ovat laiskat, ja kristityt myös ovat laiskat työtä tekemään? Jos vaivaiset makaavat ja syövät silloin, kun heillä on, niin tulevat pian kaikki tyynni vaivaisiksi. Kukas sitten pitää ruokkiman heitä? Laiskat lapset sanovat: “Ruokkikoon vanhemmat. Jos ne eivät jaksa, niin ruokkikoon talolliset. Me lähdemme taloja myöten kulkemaan. Jos niiltä loppuu ruoka, niin ruokkikoon maakunta. Jos maakunta ei jaksa, niin ruokkikoon kruunu.”

Mutta minä pelkään, että kruunulla on ilmankin tekemistä, jos hän ensinnä jaksaisi ruokkia niitä, jotka luonnollisen (sairauden eli vamman tähden ovat vaivaisiksi tulleet. Kuinka esivalta sitten jaksaisi ruokkia niitä, jotka laiskuuden,) huoruuden, juopumuksen, koreuden, varkauden ja ylpeyden tähden eivät saa yhtään otollista palveluspaikkaa, ja siitä syystä lähtevät kulkemaan maantietä myöten? Semmoisia on nyt joka pirtti täynnä, jotka nuorempana eivät ole saaneet yhtään otollista palveluspaikkaa. Ylpeyden tähden, näpistelemisen tähden, laiskuuden tähden, juopumuksen tähden, eli huoruuden tähden ei ole yksikään isäntä tohtinut ottaa heitä palvelukseen. Ja nyt he vaativat, että kristityitten pitää heitä ruokkiman? Minkä hyvän työn edestä pitää kristityitten heitä ruokkiman? Sen edestä ilmankin, että he ovat nuorempana juoneet, varastaneet, huoranneet ja laiskana maanneet ja ylpeilleet, ja sen kautta joutuneet olemaan ilman palvelusta ja ilman työtä.

Nyt taitavat kristityt kanssa ruveta laiskana makaamaan ja herrastelemaan, ja taloja myöten kulkemaan siinä luulossa, että kristitty mistantaa kristillisyytensä, jos hänen pitää ruumiin työtä tekemän ja suruttomain orjana oleman. Mutta minä pelkään, että se on yksi vanhan Aatamin mutka. Koska nimittäin vanha Aatami ei saa rauhassa nukkua oikealla puolella, niin kääntää hän itsensä vasemmalle puolelle ja sanoo: “Tästä en liiku, vaikka tapettaisiin!” Koska vanha Aatami ei ole saanut rauhaa ahneuden, juopumuksen ja luonnollisen ylpeyden puolella, käänsi hän itsensä laiskuuden puolelle ja pani sen syyksi, että kristillisyys menee hukkaan, jos hänen pitää raskasta työtä tekemän. Mutta jos kristityt heittävät työtä tekemästä, millä pitää heidän tienaaman elatusta itsellensä ja vaivaisille?

Tee niin hyvin, herra vanha Aatami, ja kumarra selkäsi työhön, ja älä herrastele, sillä ei ole Vapahtaja laiskuuden esimerkkiä antanut, joka palveli vanhempiansa 30 ajastaikaa, ennen kuin hän rupesi ihmisiä neuvomaan. Ei ole Paavalikaan laiskuuden esimerkkiä antanut. Ei yksikään opetuslapsista ole sentähden laiskana maannut, mutta kukaties Juudas, joka vähällä vaivalla tahtoi ison voiton saada.

Kyllä voi taas tämä hävytön haukkuminen pilata monen kristillisyyden, mutta minä en malta olla haukkumatta, kussa minä näen jonkun vian. Ehkä vanha Aatami on sangen kranttu siitä haukkumisesta. Hän on niin kranttu, ettei hän paljon kärsi nimeänsä mainittavan. Mutta enpä minä ole enää niin kauan haukkumassa teitä. Te pääsette nyt pian minusta. Ja silloin saa kukaties vanha Aatami rauhassa olla. Herra vanha Aatami pääsee sitten toivotettavaan lepoon.

Minun ainoa lohdutukseni on, että kaikki ne, jotka tämän haukkumisen kautta eivät ole saaneet nukkua rauhassa, ei pidä haukkuman minua tuomiopäivänä, että minä olen antanut heidän sielunsa mennä rauhassa helvettiin. Ja jos joku tämän haukkumisen kautta olisi totisesti herännyt synnin unesta, hänen pitää viimein kiittämän minua siitä haukkumisesta, sanoen: “Jos se koira ei olisi haukkunut, niin olisimme me kaikki nukkuneet iankaikkiseen uneen. Ja siitä iankaikkisesta unesta varjelkoon meitä se Siionin muurin vartija, joka valvoo, koska muut nukkuvat, ja soittaa vaskitorvella: “Nouskaa ylös unesta ja hankkikaa teillenne valkeuden sota-aseet, sillä vihollinen seisoo portin edessä.”

Ne harvat sielut, jotka tämän huutamisen kautta ovat heränneet, rukoilkoon Siionin muurin Vartijaa, joka valvoo, koska muut nukkuvat, että hän varjelisi heränneitä nukkumasta, ja armoitetuita lankeamasta suruttomuuteen. Kuule, Israelin Paimen, kaikkien murheellisten, viheliäisten ja alaspainettujen rukous. Isä meidän j. n. e.

Me olemme usein puhuneet heräämisestä, katumuksesta, parannuksesta ja uskosta, mutta harvoin on puhuttu niistä hyvistä töistä, jotka uskosta vuotavat. Me tahdomme siis tällä kerralla tutkinnon alle ottaa pyhittämisen, joka on viimeinen pykälä armonjärjestyksessä. Pyhittämiseen kuuluvat ne hyvät työt, jotka tulevat uskosta. Me erotamme tässä paikassa ensiksi ne hyvät työt, joita ihminen tekee omantunnon vaatimisesta ja toiseksi ne työt, joita ihminen tekee uskosta, ja kolmanneksi ne työt, joita ihminen tekee rakkaudesta. Antakoon se armollinen Herra Jeesus armonsa, että me saattaisimme niin sovittaa meidän elämämme Jumalan lain jälkeen, ettemme tekisi Kristusta synnin palvelijaksi, ja ettemme vasta uudesta ristiinnaulitsisi häntä, eli saattaisi Pyhää Henkeä murheelliseksi meidän huolimattomuutemme kautta.

1. Tutkikaamme nyt ensinnä ne työt, jotka tulevat omantunnon vaatimisesta. Pyhässä Raamatussa puhutaan paljon uskosta ja hyvistä töistä, mutta joka paikassa pannaan usko ensimmäiseksi ja hyvät työt jälkimäiseksi. Siitä seuraa, että usko käy hyvien töitten edellä. Sentähden on Lutherus opettanut, että hyvät työt pitää vuotaman uskosta. Lutherus sanoo myös, että hyvät työt pitää välttämättömästi tehtämän, ettei se ole yksi ja sama, jos ihminen tekee hyviä töitä eli antaa ne olla tekemättä. Kristitty on siis velvollinen tekemään hyviä töitä, vaikka hän niillä ei tienaa mitään. Eivät ne hyvät työt saata rauhoittaa heränneen ihmisen omaatuntoa.

Sen on Lutherus omasta koettelemuksesta tullut tuntemaan, koska hän oli omantunnon levottomuudessa ja freistais kaikella muotoa tienata Jumalan armon jumalisuudella, omalla parannuksella ja rukouksilla. Mutta ei hän millään tavalla saanut omantunnon rauhaa, vaikka hän erotti itsensä maailmasta, heitti pois sen maallisen työn ja pakeni yhteen luostariin, jossa oli aivan jumalisia ihmisiä, jotka vuovaisit kaikella muodolla jumalisesti elää. Mutta ei Lutherus sielläkään saanut omantunnon rauhaa. Viimein hän suuttui Jumalalle, jonka vanhurskaus oli niin kova ja ankara, ettei se tyydy ollenkaan ihmisen omaan tekoon. Vaikka ihminen freistais kuinka parantaa elämäänsä ja elää jumalisesti, vaikka hän myisi kaiken omaisuutensa ja antaisi vaivaisille, vaikka hän olisi syömättä ja piiskaisi itseänsä, niin kuin muutamat ovat tehneet, vaikka hän pakenisi maailmasta ja rukoilisi Jumalaa yötä ja päivää, ei tyydy Jumalan ankara vanhurskaus vielä siihen.

Herännyt ihminen tuntee myös, niin kuin Lutherus on tuntenut, ettei ihmisen jumalisuus saata omantunnon rauhaa hänelle antaa, eikä ihmisen oma parannus, eli siveys, eli katumus, eli mikä se olla mahtaa ihmisen omassa voimassa, jota hän saattaa itse tehdä ja matkaan saattaa. Mikään sellainen ei voi häntä lunastaa helvetistä, eli antaa hänelle omantunnon rauhaa. Mutta herännyt omatunto vaatii kuitenkin, että ihmisen pitää hyviä töitä tekemän. Se vaatii, että ihmisen pitää heittämän niitä entisiä kauhistavaisia töitä. Herännyt omatunto vaatii, ei ainoastansa sitä ulkonaista parannusta, jota ihminen saattaa tehdä, mutta herännyt omatunto vaatii vielä semmoisia töitä, joita ihminen ei jaksa omasta voimastansa täyttää.

Niin esimerkiksi vaatii herännyt omatunto uskoa ja rakkautta, vaikka semmoiset lahjat eivät ole ihmisen vallassa, ennen kuin ne annetaan. Herännyt omatunto vaatii myös, että ihmisen pitää hävittämän kaikki pahat ajatukset. Mutta ei ihminen jaksa kuitenkaan niitä hävittää. Herännyt omatunto kaipaa myös kaikkien pahojen himojen ja halujen pois poistamisen, mutta ei ihminen saata niitäkään pois poistaa.

Koska nyt ihminen saattaa olla heränneessä tilassa muutaman ajan ennen kuin hänelle annetaan elävä usko, niin meidän täytyy erottaa niitä hyviä töitä, joita ihminen tekee omantunnon vaatimisesta, ja katsella niitä hyviä töitä erinänsä, jotka vuotavat uskosta. Me tiedämme nimittäin, että ihmisen elämä tulee varsin erilaiseksi, koska omatunto herää. Ei hän ole niin rohkea pilkkaamaan Jumalaa, kuin suruttomuuden tilassa.

Suruttomuuden tilassa saattaa ihminen juoda, kirota, tapella, huorin tehdä ja varastaa. Hän saattaa silloin viinakauppaa pitää ja vääryydellä omistaa toisen ihmisen omaa. Ja vaikka hän senkaltaisia kauhistavaisia töitä tekee, ei kuitenkaan omatunto soimaa häntä. Mutta koska omatunto herää, tulevat ne entiset työt hirmuiseksi ja kauhistavaiseksi. Hänen täytyy myös heittää se entinen ja pahentavainen elämä, ja ruveta parannusta tekemään. Mutta hän tuntee myös, että jos hän vielä saattaisi sen ulkonaisen elämän joksikin määräksi parantaa, ei hän saata kuitenkaan sydäntänsä parantaa.

Tämä ulkonainen parannus tapahtuu siis omantunnon vaatimisesta, mutta ei herännyt ihminen sen tähden saa omantunnon rauhaa, vaikka hän tekee parannuksen, sillä omatunto vaatii vielä enemmän. Se vaatii myös sen sisällisen parannuksen. Omatunto vaatii, että kaikki pahat ajatukset pitäisi loppuman. Se vaatii, että ihmisen pitäisi pääsemän kaikista lihan himoista ja kiusauksista. Omatunto kaipaa myös uskoa ja rakkautta. Mutta herännyt ihminen, joka ei ole vielä päässyt armoon, ei jaksa uskoa, eikä saata rakastaa Jumalaa eikä ihmisiä.

2. Katselkaamme toiseksi, mitkä hyvät työt tulevat uskosta. Koska ihminen on ainoastansa herännyt, täytyy hänen omantunnon vaatimisesta tehdä se ulkonainen parannus, ja olisi kyllä halu sydämensäkin parantaa, mutta voimaa puuttuu. Armoitetussa tilassa tuntee hän uskon voimaa. Ja niin kauan kuin armontunto on elävä, tuntee hän rakkauden kipinän sydämessänsä. Mutta koska armontunto vähenee, tulevat taas kiusaukset ja epäilykset. Ihminen tahtoisi mielellänsä tulla enkeliksi. Ja koska oma paha sydän ei laske häntä enkelin virkaan, rupeaa hän taas epäilemään, ettei hän taida olla oikealla tiellä, ja muuta sellaista, joita omavanhurskaus panee hänet ajattelemaan. Sillä se kustantaa kovin vanhan Aatamin päälle, että olla pahana ja syntisenä, ja senkaltaisena armoa kerjätä.

Jos nyt armontunto olisi aina niin elävä, että hän pääsisi irti kaikista kiusauksista, kaikista haluista ja himoista, ja kaikista maailman ajatuksista, niin tulisivat hänen työnsä uskosta. Sillä koska armontunto on ylenpalttinen, mistantaa omatunto päällekantajan viran, jonka tähden Paavali sanoo, että “Kristus on lain täyttämys ja loppu niille vanhurskaudeksi, jotka uskovat.” Ja jos armontunto olisi joka aika niin ylenpalttinen, olisi se mahdollista, että kaikki sen ihmisen työt tulisivat ainoastaan uskosta. Mutta koska myös armoitetut sielut uskon heikkouden tähden tuntevat kiusauksia ja niiden tähden mistantavat uskonsa, ruveten epäilemään, että he ovat langenneet armosta, koska armontunto ei ole joka aika ylenpalttinen, silloin nousee taas omavanhurskaus päähän ja tuo epäilyksen. Ne hyvät työt, joita omatunto vaatii, eivät tule tehdyksi, koska sydän on paha. Ja sillä tavalla pilataan meidän kristillisyytemme.

Koska nimittäin vanha Aatami ei pääse enkeliksi tulemaan, ja omavanhurskaus ei laske ihmistä riettaan kaltaiseksi tulemaan ja semmoisena kerjäämään armoa, niin ajattelee muutampi. “Jos minä kuinka vuovaisin, en tule koskaan niin hyväksi, että omatunto lakkaisi haukkumasta. Mitäs auttaa minun hyvää tehdä, koska minä hyvillä töillä en ansaitse mitään? Jos minä rupeaisin raskasta työtä tekemään ja suruttomia palvelemaan, en minä sen kautta ansaitse taivaan valtakuntaa. Minulle tulee sen kautta suurempi kiusaus. Jos minä rupeaisin kauppaa tekemään, niin minua haukuttaisiin ahneeksi. Jos minä menisin suruttoman tykö, niin haukutaan minua siellä vääräksi profeetaksi.”

Viimein päättää vanha Aatami niin, että paras on olla kristityitten seurassa ja arvella niiden kanssa, kussa minua pidetään kristittynä. “Mutta minä en mene kauas pakanain riikkiin palvelemaan ja ruumistani vaivaamaan. Hauskempi on olla sukulaisten ja tuttavain keskellä.” Mutta kukas tiesi, kuinka kävisi sinun kristillisyytesi kanssa, jos turkki eli pakana tulisivat ottamaan sinut vangiksi ja veisivät sinut kauas pakanain riikkiin, kussa et enää näkisi yhtään kristinuskovaista sielua, etkä kuulisi enää yhtään Jumalan sanaa? Ja sinut pantaisiin vielä maan alle kaivamaan kiveä maan povesta. Mitähän vanha Aatami sitten rupeaisi tuumaamaan? Ilmankin vanha Aatami panisi maata, ja antaisi itsensä kuoliaaksi piestä siinä toivossa, että hän pääsisi pikemmin tästä ruumiin vaivasta pois.

Minä ajattelen kuitenkin, että jos kristitty rupeaa ylen paljon herrastelemaan, eikä raaski ruumistansa vaivata työllä, vaan säästää vanhaa Aatamia, niin pääsee vanha Aatami lihomaan ja kasvaa viimein niin suureksi herraksi, että hän rupeaa, niin kuin muutkin maailman herrat, vaatimaan, että muitten pitää häntä palveleman ja ruokkiman ilman^. Kyllä vissimmästi herra vanha Aatami pitää sen hyvänä, että muut tekevät raskasta työtä. Mutta se on toinen kysymys, jos tämä herrasteleminen on kristillisyyden merkki. Jos se tulee oikeasta uskosta. Sillä ne, jotka ovat paavin uskossa, luulevat, että ruumiillinen työ estää heidän kristillisyytensä. Ja sentähden he erottavat itsensä maailmasta ja menevät semmoiseen yksinäiseen paikkaan, ja pitävät siellä kokouksia, ja lukevat ja veisaavat. Ja pitävät rukouksia, ja ovat naimatta. Ja luulevat sillä jumalisuudella tienaavansa autuutta. Semmoiseen paikkaan pakeni myös Lutherus, koska omatunto oli herännyt, siinä toivossa, että hän siellä tulisi kristityksi. Mutta jälkeen huomasi hän, että se, joka erottaa itsensä maailman työstä ja ruumiin vaivasta voittaaksensa parempaa kristillisyyttä, tulee vissimmästi petetyksi.

3. Katselkaamme nyt viimein minkä kaltaiset hyvät työt tulevat rakkaudesta. Me luulemme vissimmästi, että se on paras rakkauden merkki, jos joku ottaa kristityitä ympäri kaulan ja itkee heidän kaulassansa. Mutta se on tietämätöntä, kuinka pysyväinen semmoinen rakkaus on. Minusta se olisi paras rakkauden merkki, joka saattaisi vähäisen vaivaa kärsiä lähimmäisen tähden. Ja menisi opettamaan tyhmiä lapsia, eli menisi ruumiillista työtä tekemään ja tienaamaan jotakin, että olisi varaa vaivaisia auttaa. Muutoin tulee meidän rakkautemme, niin kuin entinen maailmanrakkaus, koska viinassa riiputtiin toinen toisensa kaulassa, ja olivat mielestänsä rakkaat keskenänsä. Mutta koska kysymys tuli vaivaisten auttamisesta, niin sanottiin: “Ei ole varaa.” Jos jonkun piti jotakin tekemän lähimmäiselle, niin kysyttiin: “Paljonkos tulee siitä vaivasta?” Jos joku tuli paloviinan kanssa kylään, se sai apua. Jos joku köyhempi tuli, vaikka oli hinta kädessä, se ei saanut mitään.

Senkaltainen on ollut se entinen rakkaus. Jos nyt kristittyjen rakkaus osoittaa itsensä ainoastansa syleilemisessä ja suunantamisessa, mutta ei tarvitsevaisten auttamisessa, niin ei se ole paljon parempi, kuin se entinen rakkaus. Älköön Jumala niin paljon rangaisko ihmisen sukukuntaa, että jolla ennen on ollut varaa juoda ja koreita kantaa, ja komeat talot rakentaa, vaikka ei ole ollut varaa vaivaisia auttaa, tulevat viimein itse vaivaiseksi. Paljon on jo vaivaisia, jotka ovat ennen koreita kantaneet, mutta nyt kulkevat kerjäämässä. Muutamat ovat omansa haaskanneet juopumuksen kautta. Muutamat ovat laiskuuden ja ylpeyden kautta vaivaisiksi tulleet. Ja muutamat luottavat nyt siihen, että kristityitten pitää heitä ruokkiman. Jos kristityt eivät jaksa kaikkien peräsuolta täyttää, niin he sanovat: “Kristittykös sekin on?” Eipä se auta tarvitsevaisia.”

Taitaa viimein käydä, niin kuin Vapahtaja on sanonut: “Me olemme spelanneet¹, mutta ette ole tanssineet. Me olemme murhelauluja laulaneet, ja ette ole itkeneet.” Kristillinen rakkaus vaatii, että jokaisen, jolle on annettu terve ruumis, pitää niin työtä tekemän, ettei hän tulisi muille ihmisille vaivaksi.

Sen osoitti myös Paavali omalla esimerkillä, joka teki käsityötä, ja saattoi niin muodoin sanoa: En ole yhdenkään hopeaa eli kultaa pyytänyt, vaan te itse tiedätte, että nämä kädet ovat minua tarpeessani palvelleet. Kaikki olen minä teille osoittanut, sanoo Paavali, että niin pitää työtä tehtämän ja muistettaman Herran Jeesuksen sanoja, kuin hän sanoi: “Autuaampi on antaa, kuin ottaa.”

Jospa nyt se armollinen Herra Jeesus herättäisi henkensä voimalla kaikki vaivaiset, että he rupeaisivat paremmin tuntemaan hengellisen köyhyyden, että he näkisivät, kuinka he ovat sielun tavarat ynnä ruumiin tavarain kanssa haaskanneet ja tuhlanneet, että he tulisivat kerjäläiseksi Jumalan edessä. Niin meidän ei tarvitsisi katua, että me olemme heitä haukkuneet parannukseen. Amen

______________________________________

1. Jäljennös (osittain vaurioitunut) / Kollerin kokoelma / SKHS Kansallisarkisto Helsinki /

2. Jäljennös Tibergin jäljennöskirja / Laestadiana-kokoelmat / Oulun maakunta-arkisto /

¹ soittaneet, ruotsiksi spela