N:o 70 1 RUKOUSPÄIVÄNÄ 1859 (AAMUSAARNA)

Lähetä valkeutes ja totuutes minua saattamaan, ja tuomaan sinun pyhän vuores tykö ja sinun asumises tykö. Ps. 43: 3

Luetusta pyhästä tekstistämme kuulemme, että Daavid etsii valkeutta ja totuutta. Epäilemättä kuningas Daavidilla oli pimeät hetkensä, jolloin hän ei nähnyt tietä, joka vie elämään. Niin kuin jokaisella kristityllä on pimeät hetkensä, kun hän joutuu tietämättömyyteen ja epäilykseen siitä, mikä hänen tilansa on Jumalan suhteen, kun tieto omasta sisäisestä tilasta pimenee, niin ettei hän tiedä oikein, kuinka hänen sielunsa laita on, onko hän armontilassa vai ei.

Kun hän tuntee, että häneltä puuttuu kyky koetella itseään ja tutkistella sydäntään, näinä pimeinä hetkinä hänen täytyy sanoa: “Tutki minua, Jumala, ja koettele minun sydämeni. Kiusaa minua, ja ymmärrä, kuinka minä ajattelen, jos minä pahalla tiellä lienen” (Ps. 139: 24). Tämä epäilys omasta sieluntilasta tuli toisinaan Daavidille, ja Luther valittaa samaa. Daavidin täytyi joskus huudahtaa: “Minun Jumalani, minun Jumalani! Miksis minun hyljäsit?” (Ps. 22: l). Ja Vapahtaja huusi samalla tavalla kuolemanhädässä: “Minun Jumalani, minun Jumalani, miksis minun ylönannoit?” (Matt. 27: 46).

Sellainen heikkouden ja hylättynä olemisen tunne ei herää koskaan suruttomassa ihmisessä. En ole ainakaan koskaan kuullut, että joku suruttomasta joukosta olisi valittanut sitä, että hän on Jumalan hylkäämä. Armonvaras sanoo: “Armon ovi on auki minulle, niin kuin se voi olla suljettu niiltä, jotka pitävät itseään kristittyinä”. Niin vain! Lavea portti on aina auki kaikille, jotka tulevat hoiperrellen taivaan valtakuntaan, mutta ahdas portti ei ole koskaan auki, niin, ei edes raollaan. Sen joka tahtoo päästä sisälle ahtaasta portista, täytyy aina kolkuttaa sille, ennen kuin se avataan. Ja kuitenkin sanotaan: “Monta on, jotka pyytävät mennä sisälle, ja eivät taida.” (Luuk. 13: 24)

Kaikkea tätä sai Daavid kokea pimeinä hetkinään, ja sellaisessa sieluntilassa hän oli silloin, kun hän kaipasi valkeutta pimeydessä. Silloin hän rukoili, kuten sanat kuuluvat päivän tekstissä: “Lähetä valkeutes ja totuutes minua saattamaan”. Epävarmuus on vaiva niille, jotka häilyvät tietämättöminä lopullisesta kohtalostaan. Kuoleman vangin on mahdotonta olla iloinen niin kauan kuin hän häilyy epätietoisena lopullisesta kohtalostaan. Hän etsii silloin totuutta, nimittäin sitä totuutta, että hän tahtoisi tietää, koska tuomio on tullut, hän tahtoo tietää, onko hänet tuomittu kuolemaan vai armahdettu. Tätä totuutta Daavidkin etsi, kun hän oli epätietoinen lopullisesta kohtalostaan. Sen tähden hän rukoilee päivän tekstissä: “Lähetä valkeutes ja totuutes minua saattamaan, ja tuomaan sinun pyhän vuores tykö ja sinun asumises tykö.”

Mutta nyt suruttomat huomauttavat, että ne, jotka pitävät itseään kristittyinä, sanovat olevansa valmiita astumaan Jumalan tuomion eteen. Ja nyt heillä on sellainen oppi, että he häilyvät epätietoisuudessa ja epäilevät autuudestaan. Eikö tämä ole täysin ristiriitaista? Niin! Siltä näyttää järjelle, joka ei voi yhdistää kokonaisuudeksi sitä, mikä tuntuu ristiriitaiselta. Mutta juuri sellaisia vastakohtaisuuksia kristitty saa kokea itsessään. Kun Daavid huusi hengellisessä hädässään: “Minun Jumalani, minun Jumalani! Miksis minun hyljäsit?”, silloinhan hän oli epätoivossa. Toisen kerran hän oli niin varma asiastaan, että hän saattoi sanoa: “Vaikka vielä ruumis ja sielu vaipuisivat, Sinä olet kuitenkin lohdutukseni ja osani”. Kristus saattoi huutaa kuolemanhädässä: “Minun Jumalani, minun Jumalani! Miksis minun ylönannoit?” Ja vähän sen jälkeen Hän saattoi sanoa: “Sinun käsiis minä annan henkeni.” Paavali saattoi sanoa: “Minä viheliäinen ihminen, kuka päästää minut tästä kuoleman ruumiista?” (Room. 7: 24). Ja samalla hetkellä hän saattoi sanoa: “Minä kiitän Jumalaa Jeesuksen Kristuksen meidän Herramme kautta.”

Sellaisia vastakohtaisuuksia kristitty saa usein tuntea sydämessään, ja sen tähden hän voi olla toisinaan iloinen ja toisinaan langeta epätoivoon. Sellainen oli Daavidin koko elämä, mutta niin ei ole armonvarkaan laita, jolla ei ole koskaan pimeitä hetkiään eikä koskaan lankea epäilykseen autuudestaan. Mutta hän ei tunne koskaan itseään valmiiksi astumaan Jumalan tuomioistuimen eteen. Koskaan ei armonvarkaalla ole hengellistä surua, koskaan hänellä ei ole hengellistä iloa. Koskaan hän ei ole helvetissä, koskaan hän ei ole taivaan valtakunnassa. Jos hän ei voi koskaan sanoa olevansa kristitty, ei hän voi kuitenkaan koskaan myöntää, että hän ei ole kristitty. Hän ei ole niin muodoin kristitty eikä ei-kristitty.

Samalla tavoin on omanvanhurskauden palvelijan laita. Hän ei voi kokea mitään tuntuvaa sisäistä muutosta, vaan sellainen kuin hän oli eilen, hän on myös tänään, ja huomenna hän on samanlainen. Hän antaa elämän mennä menojaan ja hän sanoo sen menevän omalla painollaan. Mutta minne hän putoaa? Mahtaako hän päästä hoiperrellen taivaan valtakuntaan? Mutta kun puhumme Daavidin elämästä ja vaelluksesta, meidän täytyy ensin muistaa, että Daavid oli herännyt, kun hän kirjoitti totuudesta ja valkeudesta. Sillä suruton ihminen ei puhu koskaan totuudesta ja valkeudesta.

Juuri heränneessä tilassa Daavidilla oli pimeät hetkensä. Silloin hän ei voinut olla selvillä sisäisestä tilastaan. Silloin hän ei tiennyt, oliko hän armontilassa vai ei. Ja näinä pimeinä hetkinä täytyi hänen vaipua rukoukseen ja etsiä valkeutta pimeydessä: “Herra, lähetä valkeutes ja totuutes minua saattamaan, ja tuomaan sinun pyhän vuores tykö ja sinun asumises tykö.” Koskaan ei ole kuultu, että joku suruton ihminen etsii jotakin hengellistä valkeutta. Suruton ihminen on aina pimeydessä ilman tietoa Jumalasta, ilman tietoa perkeleestä, ilman tietoa itsestään ja tilastaan Jumalaan nähden. Sen tähden Vapahtajamme sanoo, että ihmiset rakastavat enemmän pimeyttä kuin valkeutta, sillä heidän työnsä olivat pahat.

Ja kuinka suruton ihminen voi kaivata valkeutta, koska hän ei ole koskaan nähnyt valkeutta, kun hänellä on se usko, että luonnollinen pimeys, jossa hän on, on oikea valkeus? Kun sellainen ihminen saa nähdä valkeuden, hän tulee heti umpisokeaksi eli auringon sokaisemaksi. Hengellinen valkeus näyttää hirveältä pohjattomuuden virvatulelta. Se tuli, jota Vapahtaja tuli sytyttämään maan päälle, näyttää pohjattomuuden liekiltä luonnollisen ihmisen umpisokeassa järjessä. Hän ei näe muuta kuin ulkokullaisuutta, haaveilua ja taikuutta jokaisessa hengellisen tulen kipinässä, joka leimahtaa tai syttyy siellä ja täällä maan päällä. Kun Daavidilla oli pimeät hetkensä, silloin hän kaipasi valkeutta pimeydessä. Mutta luonnollinen ihminen ei kaipaa mitään valkeutta, sillä hän näkee mielestään oikein hyvin pimeydessä.

Onko täällä joku sielu, jolla on halu rukoilla Daavidin kanssa: “Lähetä valkeutes ja totuutes minua saattamaan, ja tuomaan sinun pyhän vuores tykö ja sinun asumises tykö”. Minä tarkoitan, että sen, joka istuu pimeydessä, pitäisi pyrkiä valkeuteen. Mutta sokea ei näe valkeutta eikä pimeyttä. Hänestä on aivan samantekevää, palaako tuli vai sammuuko se. Vain se, joka on ollut näkevä, voi mahdollisesti muistaa, millainen valkeus oli. Jos hän nyt muistaa, millainen valkeus oli, jos hän muistaa, millainen pimeys oli, jos hän muistaa, millainen tuli oli palaessaan, jos hän muistaa, millainen tulesta tullut lämpö oli, jos hän muistaa, millainen kylmyys oli tulen sammuttua, jos hän muistaa kaiken tämän, niin hänen pitäisi myös tietää, onko hän kylmä vai lämmin, vai onko hän penseä. ”0, joskas kylmä taikka palava olisit! Sen tähden, ettäs penseä olet, ja et kylmä etkä palava, rupean minä sinua minun suustani oksentamaan ulos” (Ilm. 3: 15 - 16). Ja voi jospa kylmä taikka palava olisit! Minä arvelen, että täällä saattaa olla joku, joka on ollut lämmin mutta nyt on kylmä kuin jää. Minä ajattelen, että täällä pitäisi olla jonkun, joka on ollut lämmin ja nyt on penseä. Täällä voi myös mahdollisesti olla joku, joka on nähnyt valkeuden mutta nyt istuu pimeydessä. Niin ikään täällä voi olla joku, joka on ollut näkevä mutta nyt on tullut sokeaksi.

Joka tapauksessa, olitpa sokea taikka näkevä, olitpa kylmä taikka lämmin, istuitpa valkeudessa taikka pimeydessä, muista, että aika rientää kuin tuulenpuuska, että sinä olet muukalainen maan päällä, että sinulla ei ole pysyväistä sijaa täällä maailmassa, että sinun täytyy, halusitpa tai et, ryömiä siihen pimeään luolaan, jota kutsutaan haudaksi, pohjattomuudeksi, helvetiksi, jollet ole varma asiastasi, jollet tiedä varmasti, että Kristus on valmistanut sinulle asuinsijan Isänsä huoneeseen.

Voi jospa sydämesi olisi kuin suitsevainen kynttilänsydän, jota Herra ei sammuta, jos Hän lähettää Henkensä, joka puhaltaa sen liekkiin. Kun lamppu sammuu, ehkä Herran Henki puhaltaa sen liekkiin. Näin voi kuitenkin sanoa vain niistä, joilla on öljyä lampuissaan, sillä ei kuiva sydän voi palaa, jollei ole öljyä. Ei viisailla neitseillä ole enempää öljyä kuin he itse tarvitsevat, jotta lamput palaisivat, kun Ylkä tulee. Heillä ei valitettavasti ole ylimääräistä öljyä, kun Ylkä tulee, koska he eivät ole valvoneet vaan torkkuneet. Nyt on sen tähden korkea aika rukoilla Daavidin kanssa: “Herra, lähetä valkeutes ja totuutes minua saattamaan, ja tuomaan sinun pyhän vuores tykö ja sinun asumises tykö.”

Herran pyhä vuori ja asuinsija on Siionin vuori, se autuas asuinsija, jonne Daavid ja kaikki kristityt kaipaavat. Mutta nykyisin ei moni kaipaa sinne. Sillä pimeydessä asuvat eivät tiedä, missä Siion on, ja toiset, jotka näkevät sen kaukaa, väsyvät tielle ennen kuin he ehtivät sinne, toisilla on ahdas rinta, niin etteivät he voi kiivetä ylös Siionin vuorelle. Ainoastaan ne harvat valitut, jotka kilvoittelevat ja pyrkivät, tekevät työtä ja näkevät vaivaa, voivat päästä sinne, kun he päättävät vaelluksensa, kun he ovat kilvoitelleet pyhän kilvoituksen, kun he ovat päässeet perille. Se, joka voittaa, hän saa asua iankaikkisesti Siionin vuorella, autuaassa asuinsijassa. (Amen).

_______________________________________

Alkuperäinen, ruotsinkielinen / A. Merikallion kokoelma / Oulun maakunta-arkisto /