N:o 35                 5 SUNNUNTAINA KOLMINAISUUDESTA

 

Minä muistan tänä päivänä mi­nun syntini. 1. Moos. 41: 9

 

   Niin puhui Faraon ylimmäinen juo­­­­man­laskija, koska kaikki noidat ja tietäjät tulivat mykäksi, eivät­kä saattaneet selittää kuninkaalle hänen untansa. Jumala on välistä unen kautta ilmoittanut muuta­mille hänen tahtonsa ja tulevaisia ta­pauksia. Ja niin hän oli myös il­moittanut Egyptin kuninkaalle sen­kaltaisia asioita yhden merkil­lisen unen kautta, jota kaikki noi­dat ja tietäjät ei saattaneet se­lit­tää.

Mutta ylimmäinen juo­man­laskija muisti, että Josef oli se­littänyt hänelle unen, koska hän oli vankihuoneessa, ja nyt muistui tämän juomanlaskijan mieleen se­kä se entinen rikos, koska hän oli rikkonut kuningasta vastaan, josta syystä hän oli heitetty vankihuo­neeseen, niin myös Josef muis­tui juomanlaskijan mieleen, jolle juo­manlaskija oli luvannut puhua kuninkaalle Josefin vankeudesta, mut­ta oli tämän lupauksen koko­nansa unhottanut, koska hän sai virkans jällens. Ei ole kirjoitettu, koska ja millä tavalla ylimmäinen juomanlaskija oli rikkonut kunin­gas­ta vastaan, mutta arvattava on, että tämä juomanlaskija oli juonut itsensä päihin kuninkaan vii­nasta, eikä saattanut niinmuodoin toimittaa virkaansa. Tämän ri­kok­sen tähden oli juomanlaskija ilman epäilemättä heitetty vanki­huoneeseen. Mutta kuningas oli an­tanut hänelle tämän rikoksen anteeksi.

Nyt koska kuningas oli hädässä eikä saanut ketään, joka olis kuninkaalle selittänyt hänen unensa, muisti ylimmäinen juo­man­laskija rikoksensa ja Josefin, joka vielä oli vankihuoneessa. Hän sanoi siis kuninkaalle: minä muis­tan tänä päivänä minun ri­kok­seni. Mutta kuinka kauvan tä­mä juomanlaskija muisti ri­kok­sensa, se ei ole ylös kirjoitettu. Sanat luetaan 1. Moos. 41: Minä muistan tänä päivänä minun ri­kokseni.

Kyllä vissimmästi Jumala välistä muistuttaa suruttomia hei­dän rikoksistansa jonkun erin­omaisen tapauksen kautta, mutta ei se pysy kauvan muistossa. Tä­mä juomanlaskija oli tehnyt kah­denkertaisen rikoksen. Ensiksi oli hän rikkonut kuningasta vastaan ja toiseksi oli hän rikkonut Ju­ma­laa vastaan, koska hän van­keudessa oli luvannut, että hän puhuu jonkun sanan kuninkaalle Josefin vankeudesta, mutta ei pu­hu­nutkaan, koska hän korotettiin ylimmäiseksi juomanlaskijaksi.

Niin bruukaavat pakanat tehdä. On­nettomuuden aikana ja vastoin­käy­mi­sissä he lupaavat paljon, mutta myötäkäymisessä he unhot­tavat niitä kauniita lupauksia ja unhottavat myös rikoksiansa, niin kuin tämä ylimmäinen juoman­laskija oli unohtanut rikoksiansa, eikä muistanut moneen vuoteen, min­kä­täh­den hän oli heitetty van­kiu­teen, eikä muis­tanut lupa­uk­siansa Josefille, jonka täytyi vielä nään­tyä vankiudessa kaksi ajast­aikaa, vaikka hän oli viatto­muu­tensa tähden, eli huoran tähden heitetty vankiuteen.

Tässä nyt on suruttomille esi­merk­ki, kuinka he unhottavat ri­kok­siansa ja unhottavat vielä lu­pa­uksiansa onnensa päivinä. Mut­ta koska hätä tulee, muistavat he rikoksiansa. Ei kuitenkaan kaikki, sillä muutamat ovat niin paatu­neet, että he pilkkaavat Jumalaa vielä hädässäkin ollessansa. Muu­tamat kiroavat vielä, vaikka kuo­lema on silmäin edessä. Mutta tämä kuninkaan juomanlaskija sa­noi: minä muistan tänä päivä­nä minun rikokseni. Minkä­kal­taista rikosta hän sitte muisti? Ensiksi muisti hän sen, että hän oli kuningasta vastaan rikkonut ja sen rikoksen tähden oli heitetty vankihuoneeseen, koska hän oli juonut itsensä päihin kuninkaan viinapikarista. Mutta ei kuningas suuttunut niin paljon siitä, että hän oli varastanut viinaa, mutta siitä oli kuningas vissimmästi suuttunut, että juomanlaskija oli poissa, eikä saattanut toimittaa vir­kaansa. Moni on jälkeen viinan tähden menettänyt virkansa, ja ei se ole kumma, jos kuningas suut­tuu semmoisille, jotka juopu­muksen tähden ei saata toimittaa virkaansa.

Suuttuupa talon isän­tä­kin, koska palvelijat juopu­muksen takia ei saata työtänsä toimittaa, niin kuin maallisissa toimituksissa tarvitaan olla selvä, joka pitää virkansa oikein toimit­taman. Kuinka paljo enemmin tar­vitsee ihminen olla selvä hen­gel­lisiä asioita toimittamaan. Mut­ta ei surutoin ihminen huoli siitä, saati hän saapi himonsa täytetyksi. Muutampi juomari tulee jumaliseksi viinassa, ja luulee silloin, että se on oikia Jumalan palvelus, joka tapahtuu viinassa. Mutta ei se ole muu kuin pirun palvelus.

 Saattaa olla mahdollinen, että tämä ylimmäinen juoman­laskija on muistanut vielä toisen rikoksen, nimittäin lupauksensa Josefille, jonka hän oli jo aikaa unhottanut. Mutta se on paremmin uskottava, että hän kuninkaan täh­den, mutta ei Josefin tähden, muisti rikoksensa, ja että hän nyt tahtoi tehdä sen entisen rikoksensa hyväksi, koska hän ilmoitti ku­nin­kaalle, että hän tunsi yhden miehen, joka saattoi selittää unta. Kuinka hän sitte oli. Emme tiedä, mistä  syystä hän sen ilmoitti kuninkaalle, mutta se on pääasia, että hän muisti rikoksensa, vaikka hän oli jo aikaa saanut sen an­teeksi. Ja jos kaikki suruttomat tä­nä päivänä muistaisit rikok­sensa, niin olis mahdollinen toi­voa, että he tekisit katumuksen.

Mutta ei moni surutoin enää muis­ta rikoksiansa näinä aikoina, sillä he ovat jo niin paatuneet, ettei tule entiset rikokset mieleen, vaikka mikä ihme tapahtuis. Minä muistan tänä päivänä minun ri­kok­seni. Niin sanoi kuningas Fa­ra­onin ylimmäinen viinanlaskija: “Minä muistan tänä päivänä mi­nun rikokseni.”

Jospa nyt semmoi­nen muistutus tulis kaikille su­rut­to­mille, että he rupeisit tänä päivänä muistamaan rikoksiansa, niin olis mahdollinen toivoa, että he tekisit katumuksen ja paran­nuksen täällä armon ajassa, ennen kuin iankaikkinen katumus tulee, jossa ei ole armoa enää anomista. Jos kaikki juomanlaskijat rupeisit tänä päivänä muistamaan rikok­siansa, niin saattais vielä joku via­toin vanki päästä sen kautta irti vankiudestansa, joka on jo mon­ta ajastaikaa ollut vankina synnin orjana.

Me toivomme, että kaikki ne, jotka ovat vankiudesta irti päässeet, saattavat vielä kai­kille kuninkaille selittää heidän uniansa. Ja me uskomme myös, että he rukoilevat niitten edestä, jotka vielä vankiudessa ovat, jotta he viimein pääsisit irti heidän vankiudestansa. Kuule, kunin­gasten Kuningas, kuoleman van­kien rukous, koska he rukoilevat vankiudessansa: Isä meidän j. n. e.

Evankeliumi: Luuk. 5: 1-11

 

   Me kuulimme tämän päivän evan­keliumista, että Pietari häm­mästyi sen suuren kalansaaliin tähden, koska hän tunsi itsensä mahdottomaksi seisomaan Vapah­tajan vieressä. Hän rupeis siinä paikassa tuntemaan itsensä syn­tiseksi, koska hän lankesi Jeesuksen jalkain juureen ja sanoi: Mene pois minun tyköäni, sillä minä olen syntinen ihminen. Seu­raavaisesti siitä pitää meidän tällä kerralla perään ajatteleman, kuinka yksi surutoin ihminen välistä tuntee itsensä syntiseksi, koska hän näkee jonkun ihmeel­lisen tapauksen, mutta ei suin­kaan muista niitä syntiänsä kau­van.

   Pietari oli tosin ollut Jeesuksen koulussa kauvan aikaa, mutta ei hän tuntenut syntiänsä ennen kuin nyt vasta, koska se suuri ka­lan­saalis tuli. Se oli siis surut­tomuuden merkki, ettei hän ennen ole syntiänsä tuntenut. Ja me tiedämme vakaisesti, ettei ole se ihminen herännyt, joka ei tunne syntiänsä. Mutta Pietari ei ole en­nen tuntenut, että hän oli syntinen, ja että hän oli mah­dotoin seisomaan Jumalan Pojan vieressä.

Yksi surutoin ihminen käypi kauvan aikaa koulussa, eikä sen tähden tunne syntiänsä, vaikka hänelle selitetään Jumalan sanaa niin kuin Pietarille. Ei hän vielä hopusti tule syntiänsä tun­temaan, sillä Jumalan sana menee sivu korvia ja sivu sydäntä, eikä tule sydäntä kohden ennen kuin joku erinomainen tapaus tulee, josta hän hämmästyy. Eli jos kuo­lema tulee liki, silloin johtuvat syn­nit mieleen. Silloin tulee myös mah­dotto­muus päälle, sillä oman­vanhurskauden perkele nousee sa­massa kuin synnin tunto. Mutta ei tämä synnin tunto pysy surut­toman mielessä kauvan, ennen kuin taas tulee joku muistutus yl­häältä, joku voimallinen Pyhän Hengen puhallus, joka herättää hän­tä uudestaan synnin tuntoon.

Pietarin mielessä ei ole se ensim­mäinen synnin tunto pysynyt kau­van, sillä hän oli niin kovin kiinni maailmassa, ettei hän saat­tanut paljon ajatella siitä tu­le­vaisesta, niin kauvan kuin hän luuli tulevansa suureksi herraksi maa­ilmassa Vapahtajan kautta. Mo­ni surutoin ihminen tekis kyllä katumuksen, jos ei olis niin pal­jon tekemistä maailman kanssa. Hän tahtoo ensinnä voittaa maa­ilman tavaran ja kunnian. Hän tahtoo ensin tulla suureksi her­raksi maailmassa. Näin oli maa­ilma Pietarin mielessä, ettei se ensimmäinen synnin tunto pysy­nyt kauvan, niin kuin suruttoman ihmisen laita on. Koska tauti eli joku muu kova onnettomuus ase­tetaan hänen silmäinsä eteen, silloin hän on katuvainen. Silloin on hänellä synnin tunto. Ja samassa karistaa oman­vanhurs­kau­den perkele hänen päällensä, ja se väärä mahdottomuus, joka tah­too Vapahtajan ahdistaa pois. Vaik­ka yksi katuvainen ihminen pitäis kaikella muodolla tarttuman Jeesuksen jalkoihin ja pidättää niis­tä kiinni.

Mutta me näemme nyt Pietarin esimerkistä, että oman­­vanhurskauden perkele tahtoo ahdistaa Jeesuksen pois, että hän sais itse herrana olla. Niin pian kuin Pietarille tuli vähäisen syn­nin tuntoa, tuli myös mahdot­tomuus. Ja tämä väärä mahdot­tomuus pani väärän rukouksen Pietarin suuhun. Sen sijaan, että Pietarin olis pitänyt varsin tart­tuman Jeesuksen jalkoihin ja sa­noa: Herra! Älä mene pois minun tyköäni, sillä minä olen syntinen ihminen ja minä hukun, jos sinä et auta ja pelasta minua syn­nistä, kuolemasta ja perkeleen val­lan alta, rukoili hän väärin kokonansa ja käski Jeesuksen men­nä pois tyköänsä.

Mutta onko sem­moinen ihminen tullut oikiaan syn­nin tuntoon, joka käskee Jeesuk­sen mennä pois? Minä luulen, että katuvaiset syntiset, jotka ovat oikiaan synnin tuntoon tulleet, ei saata niin rukoilla, että Jeesus me­nis pois. Mutta Pietarilla ei ol­lut­kaan silloin vielä oikia katu­mus, eikä oikia synnin tunto. Miksi hän käski Jeesuksen mennä pois? Jos hän olis silloin jo tullut oikiaan synnin tuntoon, jos hän olis tuntenut oikein onnetto­muu­tensa ja viheliäisyytensä, totisesti olis hän siinä samassa tuntenut, että hän menee kadotukseen ilman Jeesusta. Mutta Pietarin synnin tun­to oli ainoastansa yksi Pyhän Hengen viimaus. Se oli ainoas­tansa yksi äkkinäinen hämmästys, joka välistä tulee suruttomille ih­misille. Mutta ei se pysy sem­moinen synnin tunto kuin vähäi­sen aikaa, eli niin kauvan kuin hämmästys seisoo päällä. Ja koska se hätä eli hämmästys on ylitse mennyt, niin on sama surutto­muus olemassa kuin ennen.

Mutta nyt sanovat armon varkaat: Met emme koskaan rukoile, että Jeesus menis pois meidän tyköämme, vaan me rukoilemme aina, että Jeesus olis meidän kanssamme. Ja niin armon varkaat rukoilevat, ja niin rukoilevat myös oikiat kris­tityt, ja niin rukoilevat myös oikein katuvaiset, niin kuin ope­tus­lapset Emmauksen tiellä: Ole meidän kanssamme, sillä ehtoo on joutunut. Mutta eroitus on kui­tenki suuri armon varkaitten ja kris­tittyin välillä, sillä armon var­kaan tunto ei ole sinne asti he­rännyt, että hän olis tullut mah­dottomuutensa tuntemaan. Kuin­kapa semmoinen ihminen saat­taa tuta mahdottomuutensa, joka ei tunne syntiänsä? Surutoin ihminen ei ymmärrä peljätä Ju­ma­lan Poikaa, vaan varsin antaa suuta Jeesukselle, niin kuin Judas, sillä hän luulee, että hän on Jeesuksen paras ystävä, vaikka hän on perkeleen paras ystävä.

Mutta herännyt ihminen tuntee kyllä mahdottomuutensa, ja sen tähden hän ei tahdo varsin tarttua Jeesuk­sen jalkoihin, ennen kuin sem­moinen hätä tulee, että hänen täytyy tarttua. Ja yksi armoitettu sielu tuntee, että ilman Jeesuksetta hän menee hukkaan. Jonka tähden hän rukoilee niin kuin opetus­lapset Emmauksen tiellä: Ole mei­dän kanssamme, sillä ehtoo on jou­tunut ja päivä on laskenut.

On­kos nyt tässä semmoisia katu­vaisia, jotka käskevät Jeesuksen men­nä pois, koska he tulevat synnin tuntoon? Vai onko tässä sem­moisia, jotka ei mene ollen­kaan, vaikka Jeesus käskee mennä pois Hänen tyköänsä? Vai onko tässä semmoisia, jotka ei ym­märrä peljätä Jumalan Poikaa sen tähden, ettei he tunne syntiänsä, ja joita itse rietas on tehnyt mah­dolliseksi seuraamaan Jeesusta. Se surutoin väki, jotka ei tunte­neet ollenkaan syntiänsä, pakkais silloin jo seuraamaan Jeesusta, vaik­ka he vähän ajan perästä huu­sit: Ristiinnaulitse! Minä ar­vaan, että tässä on monenkaltaisia koossa, sekä semmoiset umpi­su­ruttomat, jotka ei tunne ol­lenkaan mahdottomuuttansa, ja sen tähden uskovat, että he ovat kristityt, vaikka tunto ei ole liikkunut. Ja on myös semmoiset, jotka rukoi­levat niin kuin Pietari, että Jeesus menis pois, joitten tunto on vä­häi­sen liikkunut, mutta ei sinne asti, että he tuntisit hätänsä ja onnettomuutensa ilman Jeesuksetta. Sem­moiset rukoilevat kyllä niin kuin omanvanhurskauden perkele käskee. He tunnustavat kyllä it­sensä syntisiksi, mut­ta ei synti vaivaa heidän tuntoansa. Sen täh­den rukoilevat he, että Jeesus me­nis pois heidän tyköänsä. Ilmanki suruttomatkin ymmärtävät, että tämä Pietarin rukous oli vastoin Jumalan sanaa ja vastoin armon jär­jes­tystä.

Mutta armonvarkaat sanovat, että Pietari erehtyi siinä pai­kassa, mutta ei se ollut hänen tar­koituksensa. Niin vain! Pietari erehtyi. Se oli yksi vaivaisen ereh­­tyminen, koska hän oli vielä koko­nansa perkeleen hallussa. Tai­ta­vat armonvarkaat ajatella, että Pietari oli silloin jo kristitty, koska hän käski Jeesuksen mennä pois. Ei armonvarkaat tarvitse ajatellakaan, että Pietari tuli kris­ti­tyksi, ennen kuin hellun­taina, mutta kaikki, jotka tahtovat helpolla tulla autuaaksi, ne luu­levat, että Pietari oli jo silloin kristitty, koska hän käski Jeesuk­sen mennä pois.

Mutta jos tääl­lä on semmoisia, jotka ovat siinä sielun tilaisuudessa kuin Pietari oli pääsiäispäivänä, koska hän oli ynnä muitten opetuslasten kanssa itkemässä ja parkumassa, ja oli kadottanut kaiken uskon ja kaiken toivon, semmoinen on se katu­vainen, ja semmoinen ei sano Jeesukselle: Mene pois minun tyköä­ni, sillä minä olen syntinen ih­minen, vaan hän rukoilee niin kuin opetuslapset Emmauksen tiel­lä: Ole meidän kanssamme, sil­lä ehtoo joutuu ja päivä on laskenut.

Niin ole siis meidän kanssamme, armollinen Vapahtaja, ja älä jätä meitä ennen kuin Pyhä Henki tulee, se lohduttaja, joka muistuttaa meille kaikki, mi­tä Jeesus on sanonut. Ole mei­dän kanssamme ja älä mene pois meidän tyköämme, ennen kuin se työ on täytetty, jota suuren ka­lan­saaliin kanssa olet tarkoittanut, että niin monta sielua vedet­täisiin ijankaikkisuuden ihanalle rannalle, kuin kaloja vedetään ran­taan. Jos joku sielu tulis sen kautta synnin tuntoon, niin anna sen tulla hänen sielunsa ijankaik­kiseksi menestykseksi ja autuu­deksi, että hän viimein sais ih­mi­siä.

Suruttomat tosin ajattelevat, ja muutamat vielä sanovat, että ope­tus­lapset olit hullut, jotka jättivät ka­loja rantaan ja seuraisit Kris­tusta. Mutta tämä asia on myös hengellisesti ymmärrettävä, että ope­tuslapset, jotka pyytävät hen­gel­lisiä kaloja, koska he saavat muu­tampia rantaan, seuraavat Kris­tusta, sillä ne kalat, jotka ve­de­tään ijankaikkisuuden ihanalle rannalle, tulevat siellä hyvin kor­jatuksi ilman opetuslasten vai­voit­ta.

Ja ne mädänneet kalat ei kelpaa kelleen, eikä ne mädänneet kalat tunne suoloja. Niitä vis­ka­taan takaisin mereen rauta­kiiskille ruuaksi. Mutta hyvät ka­lat korjataan ja kohtuullisella suo­lalla suolataan, ja säästetään siksi kuin vieraat tulevat taivaasta. Ja silloin asetetaan ne hyvät kalat pöy­dälle. Silloin joutuvat kaikki mä­dän­neet kalat tulemaan rauta­kiiskille ruuaksi. Silloin netkin rau­kat, jotka uivat tämän maail­man lainehtivan meren syvyydessä, joutuvat joukolla ja parvittain sen suuren valaskalan kitaan mene­mään, jotka ei ole täällä armon ajassa pysyneet Pyhän Hengen nuo­tassa, ei ole täällä antaneet itsensä löytää, vaikka heitä on Py­hän Hengen verkoilla pyydetty. Kaikki, jotka ei ole tarttuneet Py­hän Hengen verkkoon, että he oli­sit tulleet ijankaikkisuuden iha­nalle rannalle vedetyksi, tulevat sen suuren valaskalan kitaan jou­kottain ja parvittain. Ja hän nie­lee heitä ijankaikkisesti, eikä enää oksenna heitä ulos, niin kuin hän Jonasta täytyi oksenta­maan ylös rannalle.

Peljästykäät nyt, kaikki ylpiät kalat, jotka ette pysy Pyhän Hen­gen verkossa. Peljästykäät, vapis­kaat ja kauhistukaat, sillä te joudutte kyllä menemään suuren valaskalan kitaan, jotka ette py­sy­neet matalan päällä ja ran­nempana, että Pyhä Henki olis kalamiestensä kautta saanut teitä verkkoihinsa pyytää. Mutta te hyvät kalat, joita kalamiehet jo ovat saaneet rantaan, (pysykäät Pyhän Hengen  nuotan sisällä loppuun asti, amen.)

__________________________________

Jäljennös / SKHS Kollerin kokoelma n:o 90 / Kansallisarkisto Helsinki /

 

Viimeiset sanat katkonaisia repeämän vuok­si käsikirjoituksessa. Luettavissa vain tämä: ... ja riemuitkaat, sillä teitä pan­naan ... taivasten ... lunne korjataan ijankaikkisii... ja uiskentelevat... joka on korkian taivaan... Amen.

 

Suluissa oleva loppulause lisätty tähän eheyden vuoksi.