Oikean opin puolesta
kirjoitti Andreo Pugal.
Oli pyhäpäivä. Jaakkolan takassa paloi iso takkavalkea, ja tulen ympärillä istui joukko Vähälän miehiä, naisia ja lapsia, joilla melkein jokaisella oli piipunnysä hampaissa. Siinä oli jo istuttu muutamia tunteja jutellen kaikkea turhaa, ja tuon tuostakin tyhjensi yksi ja toinen porot piipustaan syljestä märkään lattiaan. Alatalon Matti kertoili hyvin onnistuneista petkutuksistaan hevoskaupoissa ja höysti lauseensa raaoilla kirouksilla. Naiset liukaskielisesti riensivät juorusta juoruun, joita kylällä liikkui. Tätä emme lainkaan ihmettele, sillä se oli aivan tavallista Vähälän kylässä. Täytyihän heidän jollakin tavalla viettää pyhäpäivän aamupuoli, varsinkin kun ei huvittanut näin talvipakkasessa ajaa kirkolle, joka oli seitsemän pitkän virstan päässä. Kello oli jo sivuuttanut yhden, jotta voitiin otaksua kirkonmenon loppuneen, kun Seksmannin Kustaa, kylän ainoa jumaliseksi tunnettu henkilö ja sitäpaitsi pyhäkoulun opettaja, joka ei suinkaan hyväksynyt tällaista kirkonajan viettoa, käänsi kaikkien katseet ovelle lopettaen vilkkaan keskustelun odottamattomalla tulollaan. Hän istahtaa emännän tarjoamalle tuolille ja menee suoraan asiaan. “Niin, niin,” huokaa hän useamman kerran, eikä ole saavinaan sanotuksi, mikä sydämellään raskaana painaa. Hyvät kylänmiehet, mitä on tehtävä? Oletteko kuulleet, että tännekin alkaa tunkeutua hihhulilainen väärä usko? Viime sunnuntaina kävi Lepistön Heikki Sakkolan kylässä hihhuliseurassa ja kuuluu jo ottaneen siellä synninpäästönkin. Kuten itse tiedätte, asuu hän ainoastaan virstan päässä täältä ja on joka päivä tekemisissä kyläläistemme kanssa. Vaara on tulossa. Hän, kuten muutkin heistä, alkaa tietysti heti tekemään villitystyötään. Onneksi hän ei ole seurakuntalaisiamme, joten voimme iloita siitä, kuten kirkkoherra toissa sunnuntaina minulle itselleni sanoi, että seurakunnassamme ei ole yhtään lahkolaista. Katsokaa kuinka viekkaasti se vihollinen tulee. Ei hän törmää suoraan kirkonkylään, vaan koittaa salaa syrjäkylän kautta päästä seurakuntaamme sisälle. Nyt on meidän pontevasti taisteltava oikean oppimme ja puhtaan seurakuntamme puolesta. Mikä häpeä meille, jos me päästämme susia seurakuntaamme raatelemaan. Meidän on siis heti ryhdyttävä toimeen. Heikki on riippuvainen meistä, jota meidän on käytettävä hyväksemme. Älkäämme antako hänelle työtä eikä ruokaa kesätyön eteen, niin kuin hän ennen on tottunut saamaan ja saadaanpa nähdä, eikö hänen ole pakko rajamailtamme poistua. Sitten alkoi innokas keskustelu, jossa käyttivät puheenvuoroa melkein kaikki yhtä aikaa. Ajatelkaa kauheaa. Ihminen korottaa itsensä Jumalaksi, antaa anteeksi syntiä ja parjaa kirkkoa ja pappeja. Huudetaan ja melutaan. Vaimot kiikkuvat miesten kaulassa tunnustaen mitä kauheimmatkin syntinsä. Kielletään kokonaan väkijuomain nautinto, vaikka Jumala on antanut väkijuomatkin, niin kuin kirkkoherra kerran kinkereissä sanoi, että me niitä kiitollisuudella nauttisimme, jatkoi Kustaa. “Hei pojat”, huudahti Alatalon Matti, “tässä on käteni. Kun kaikki on onnellisesti suoritettu, niin sitten pidetään aika harjaiset”. “So, so”, nuhteli Kustaa ja nousi lähteäkseen pyhäkouluun. Emäntä alkoi kantaa ruokia pöydälle, josta kyläläisetkin huomasivat päivällisajan olevan jo ohi menemässä. Lepistön Heikin pienessä majassa alkoi jo hämärtää. Heikki istui pöydän päässä lukien lainaamaansa suurta nahkakantista raamattua, Liisa istui takalla hoidellen pienintä lastaan ja kaksi isompaa leikkivät lattialla. Hänkin oli ollut mukana kristittyjen seuroissa viime pyhänä ja tullut sieltä kovin heränneellä tunnolla, vaikka ei vielä jaksanut uskoa syntejään anteeksi. Luehan nyt ääneen, jos minäkin saisin sieltä jotain lohdutusta. —Heikki jatkoi ääneen lukuaan Jesaian raamatun 40 luvusta: “Lohduttakaat, lohduttakaat minun kansaani, sanoo teidän Jumalanne. Puhukaat suloisesti Jerusalemin kanssa, ja saarnatkaa hänelle, että hänen sotimisensa on täytetty, sillä hänen rikoksensa on annettu anteeksi, että hän on saanut kaksinkertaisesti Herran kädestä, kaikkien synteinsä tähden”. Liisa alkoi nyyhkiä, ja sisäisen tunteen pakottamana juoksi hän miehensä kaulaan kiittäen Jumalaa siitä, että hänkin sai omistaa noin suloiset sanat itselleen. Heikki tuli niin liikutetuksi vaimonsa äkillisestä muutoksesta, että hänkin suurella äänellä alkoi kiittää Jumalan ihmeellisiä töitä. Keskellä tätä riemua avautui ovi, ja joukko Vähälän nuoria astui huoneeseen. He olivat uteliaisuudesta lähteneet katsomaan Heikkiä, niin kuin jotain uutta kummaa. Liisa jatkoi, huomaamatta ollenkaan tulijoita, tulvaavaa kiitosvirttään, joka muodostui pian henkeväksi saarnaksi. Hengen voima tuntui valtavana koko huoneessa, ja sen vaikutukset tulivat pian näkyviin. Osa nuorista tytöistä ja joku pojistakin kuuntelivat hyvin vakavina. Kuuluipa tyttöjen joukosta itkuakin. Erilaisin tuntein palasivat Vähälän nuorukaiset kotiinsa, muutamat surun valtaamina, toiset taasen iva mielessä. Varhain maanantai-aamuna saapui Heikki Kustaan taloon ja tervehti talon väkeä Jumalan rauhalla. Isäntä näytti kovin ärtyisältä eikä vastannut mitään Heikin tervehdykseen. “Kyllä Jumala on meille syntisille äärettömän armon taaskin osottanut, kun antoi meille näin kauniin päivän”. “Olen kuullut sinunkin ottaneen hihhulilaisilta synninpäästön”, sanoi Kustaa tuimasti. “Niin, kyllä Jumala on minullekin suuren armon suonut, kun Poikansa Jeesuksen Kristuksen ansion tähden antoi suuret, veriruskeat syntini anteeksi. Minullekin suurelle syntiselle, joka elin juoppoudessa ja kaikessa jumalattomuudessa. Kaikkien ihmisten pitäisi kiittää kanssani Jumalaa. Anna sinäkin, Kustaa, anteeksi minulle, että olen niin monta kertaa tehnyt pilaa kristillisyydestäsi ja kaikkea muutakin, mitä olen rikkonut sinua vastaan. Kerran viime talvena, juuri niillä helmikuun pyryillä ja pakkasilla, sai vihollinen minun ajattelemaan, kuinka aivan mökkini vieressä seisoo tuhansia puita ja minä lapsineni ja vaimoineni vain palelen. Otin kirveen ja menin metsään, joka sattui olemaan sinun sarkasi, josta kelkalla vedin isonlaisen koivun. Rikokseni uudistin kolme kertaa vielä. Anna anteeksi, rakas Kustaa, tahdon maksaa kaikki. Rahoja minulla ei ole, mutta kesän tultua suoritan kaikki työlläni.” “Vai niin vähällä sinä aijot niin suuresta rikoksesta päästä”, ärjäisi Kustaa. On siinä vielä tekemistä esivallallakin, joka on annettu pahantekijöille rangaistukseksi ja hurskaille kiitokseksi. Ja suoraan sanoen, en tahdo olla missään tekemisissä varkaitten ja villiuskoisten kanssa. Sen tähden saat heti marssia kotiisi. Maija, kuulithan sinäkin tämän Heikin tunnustuksen? “Kuulin”, myönsi Maija hämmästyneenä. “Älä Kustaa ole niin ankara. Olethan lukenut raamatusta: Vaan jollette anteeksi anna ihmisille heidän rikoksiansa, niin ei myös teidän Isänne anteeksi anna teidän rikoksianne.” “Rikoksianne, rikoksianne”, toisteli Kustaa, mutta tämähän asia kuuluukin esivallalle eikä minulle.” “Mutta”, aloittaa Heikki, opettaahan raamattu.” “Oi Jumalani, avaa hänen silmänsä, huokasi Heikki astuessaan ulos. Surumielisenä suuntasi hän askeleensa Antin taloon, jossa halkojen pienistystä oli hänellä tiedossa. Ei hän kuitenkaan tällä kertaa saanut mistään työtä, ja puolenpäivän tienoissa saapui hän vaimonsa ihmeeksi kotiinsa. Syvä suru kuvastui hänen katseestaan, vaikka ei raskinut vaimolleen mitään sanoa. “Älä ole huolissasi, Heikki, kyllä Jumala meistä huolen pitää”, aloitti Liisa. —Vaikeat ajat on meillä tulossa. Kylässä ei anneta enää minulle työtä, ja Kustaakin uhkasi jättää minut oikeuden käsiin. —Älä sitä sure. Sehän on vain sen tähden, että olemme lähteneet seuraamaan Mestariamme opissa, elämässä ja kärsimisessä. Nyt pitäisi meidän iloita, sillä vaino maailman puolelta näyttää meille, ettemme enää maailmassa ole. Taivaallisen ilon ja onnen tunne täytti nyt taasen Liisan sydämen ja hän alkoi kiittää Jumalaa siitä, että he totisesti ovat oikealla tiellä. Tämä tempasi Heikin mukaansa ja surunsa unohtaen yhtyi hän Liisan kiihkoisaan kiitosvirteen. Kuukauden kuluttua tapaamme Heikin käräjäpaikalla syytettynä metsänvarkaudesta. Sen lisäksi oli hänellä vielä velanhaaste. Saadakseen oman kodin, oli hän joutunut tekemään viidenkymmmenen markan velan, josta oli tupa takuussa. Haaste oli, kuten olemme jo kenties arvanneetkin, seuraus Jaakkolan kokouksesta. Heikki tunnusti avonaisesti syyllisyytensä varkauteen, josta häntä syytettiin. Tästä tuomittiin hänelle 180 markkaa sakkoa tai varain puutteessa vankilaa. Velkakirjan samoin hän tunnusti oikeaksi ja tuomittiin heti maksettavaksi. Nyt alkoi ahtaat ajat Lepistöläisille. Kaikki ruokatavarat olivat lopussa. Ei mistään saanut työtä eikä ruokaa, vaikka Vähälän kylässä oli kahdeksantoista taloa. Mistä ikinä toivoivatkin apua, tapasivat he aina armahtamattomuutta ja kovuutta. Kyynelsilmin katselivat vanhemmat eräänä iltana lapsiaan, jotka iloisina söivät viimeisiä perunoita, joita Liisa oli vielä kuopan pohjalta löytänyt. Heikin ja Liisan täytyi jäädä ilman illallista, sillä kaikille ei riittänyt. Syötyään menivät lapset nukkumaan siirtyen kohta unien maailmaan, missä valkopuvuissaan leikkivät enkelien kanssa taivaan kultakaduilla. Mutta toinen oli Heikin ja Liisan laita. Tulevaisuus oli niin synkkä. Ainoastaan toivon himmeä tähti tuikki vielä heikosti heidän sydämissään, kertoen heille huoltapitävästä Isästä, joka nytkin oli auttava heitä. Luehan nyt taasen jotain tuosta pyhästä kirjasta, pyysi Liisa. Heikki alkoi lukea: Älkäät siis murheelliset olko, sanoen: mitä me syömme, taikka mitä me juomme? Eli millä me meitämme verhoitamme? Kun hän luki juuri viimeistä värssyä, jossa sanotaan: Älkäät sen tähden surko huomisesta päivästä, sillä huomisella päivällä on suru itsessänsä, tyytyköön kukin päivä surullensa, ajoi joku hevosella pihalle, ja pian ilmestyi Mäkelän leski Maija huoneeseen. Heikki oli päivällä käynyt hänenkin luonansa apua pyytämässä, mutta sai palata yhtä toivotonna kuin muualtakin. Jälestäpäin oli Maija kuitenkin saanut niin ankarat omantunnon nuhteet, ettei voinut olla lähtemättä pimeän tultua Lepistöön tuoden mukanaan Heikin pyytämät perunat ja jauhot, joita hän nyt suostui antamaan kesätyötä vastaan. Sitäpaitsi toi hän lahjaksi pari leipää, naulan verran voita ja pienellä leilillä maitoa. Lupasipa vielä antaa toistekin, vaikkei olisi suonut sitä kylillä huudettavan. Hän ajatteli muita auttaissaan tulevansa itse autetuksi kiireimpänä aikana. Tämä tapahtuma liikutti Heikkiä niin syvästi, että hän, niin mies kuin olikin, alkoi itkeä suurella äänellä. Liisa tuli niin kuin tavallisesti liikutuksiin ja syöksyi riemuissaan Maijan kaulaan, joka hänkin itki tunteitten valtaamana. Nyt vasta Maija käsitti minkälaisen rakkauden palveluksen hän oli tehnyt, ja ennen tuntematon onnen tunne valtasi hänet, kun hän palasi kotiinsa. Heikki ei onnistunut mistään saamaan rahoja velkansa suorittamiseksi. Nimismies oli jo käynyt kirjoittamassa mökin, ja pian joutui huutokauppapäiväkin. Ainoastaan muutamia Vähälän isäntiä oli saapunut ja niiden joukossa Mäkelän Maijakin. Saamamiehille itselle lyötiin mökki yhdeksällä kymmenellä kahdeksalla markalla. Heikki oli siis koditon eikä tiennyt minne mennä. Hyväntahtoinen ostaja antoi heidän kuitenkin jäädä muutamaksi päiväksi, kunnes ehtisivät muualta hankkia asunnon. Mäkelän Maija, joka niin mielellään olisi Heikille huutanut mökin takaisin, jos vaan olisi uskaltanut, rohkaisi viimein itsensä ja otti heidät edustupaansa asumaan. Tämä kovin suututti kyläläisiä, mutta eniten Seksmannin Kustaata. Huolimatta lumituiskusta lähti hän jo lauantaina puolenpäivän tienoissa ajelemaan kirkolle. Aivan kirkon läheisyydessä asui kunnan esimies, jonka myöskin sanottiin olevan Hengeltä vaikutettu ja niinmuodoin Kustaan paras uskonveli. Hänen talonsa oli aina majapaikkana Kustaalle hänen kirkkomatkoillansa, ja sinne meni hän nytkin. Hetken keskusteltuaan tärkeistä uskon asioista lähtivät veljekset sielunpaimenen luokse. Tunnin ajan saivat he odotella pappilan keittiössä, sillä kirkkoherra ei voinut ottaa vastaan ennen kello kuutta. Kun odotustunti oli kulunut, kutsuttiin heidät virkahuoneeseen. Kirkkoherra sanoi olevansa iloinen että sai käyttää tämän vapaatunnin, joka hänellä sattui olemaan, heidän kanssaan keskusteluun. Istuttuaan alkoi Kustaa kertoa kylän tapahtumista. Huolissaan selitti hän, kuinka heidän kaikista ponnisteluistaan huolimatta hihhulilainen villiusko oli päässyt tunkeutumaan heidän seurakuntaansa. He olivat, toivoen saavansa Lepistön Heikkiä muuttamaan rajamailtaan, jo toimineet niin paljon, että hänen oli täytynyt muuttaa mökistään. Mutta tällä ei paljon voitettu, sillä Mäkelän Maija, joka oli tulemaisillaan samanlaiseksi, otti heidät asumaan edustupaansa. Hän oli jo niin villiintynyt, ettei välittänyt kyläläisten neuvoista eikä varoituksista, ja löytyipä jo muutamia nuorukaisiakin, jotka olivat melkein heidän puolellaan. Nyt eivät he ymmärtäneet mitä tehdä, jonka vuoksi hän oli tullut kirkkoherran puheille saadakseen neuvoa. Kirkkoherra sanoi olevansa hyvin iloinen heidän hyväätarkoittavista toimenpiteistään, vaikka hän ei täysin voinutkaan hyväksyä niitä keinoja, joita oli käytetty. Hänestä ei vaara olisi ollut niinkään suuri, vaikka Heikki olisikin saanut mökkinsä pitää, varsinkin kun hän oli vain yksinkertainen ja oppimaton mies. Sitäpaitsi ei pitäisi antaa heille marttyyrikunniaa, jota he niin kernaasti itselleen omistavat. Kuitenkin olisi ehkäistävä etteivät he saisi suurempia häiriöitä seurakunnassa aikaan. Kirkkoherran mielestä ei olisi laisinkaan väärin toimittaa heidät takaisin omaan seurakuntaansa. Voisihan siitä olla päinvastoin hyötyäkin heille, koska he siinä tapauksessa paremmin avun tarpeessa voisivat kääntyä vaivaishoidon puoleen. Kunnan esimiehen tehtävä oli siis heti toimittaa heidät pois seurakunnasta. Vähän ennen seitsemää tuli rouva ilmoittamaan, että oli aika lähteä vierailulle. Ukot nousivat heti, jättivät hyvästi ja poistuivat. Seuraavana maanantaina tuli kunnan esimies Kustaan kanssa Mäkelään. Heikkiä ja Liisaa käskivät he poistumaan kolmen päivän sisällä seurakunnasta, jos eivät halunneet kruununkyydillä viedyiksi. Maijaa kielsivät he sakon uhalla pitämästä passittomia huoneissaan. Heikillä ja Liisalla ei siis ollut muuta neuvoa, kun lähteä veljien luo. Tiistaipäivä oli kovin kylmä, jolloin heidän oli lähdettävä. Särkyneellä sydämellä katseli Maija lähtöpuuhia. “Voi, rakas Jumala, kuinka kovasydämisiä ihmiset sentään voivat olla”, huokasi hän. “Onko se nyt se oikea oppi, josta he aina puhuvat? Jos joskus tarvitsette apua — tässä kääntyi hän menevien puoleen — “niin tulkaa vain minun luokseni. Tahdon tehdä mitä voin, vaikka nyt en saa teitä huoneessani pitää. Lähtisin niin mielelläni hevosella viemään, jos se vain olisi kotona, mutta kun sen kaupunkimatkankin piti juuri tälle ajalle sattua. Kuitenkin saatte jättää kaikki tavaranne tänne, voinhan tulla vaikka ensi sunnuntaina tuomaan hevosella sinne.” Kaksi nuoremmista lapsista oli asetettu kelkkaan, jota Heikki veti. Liisa käveli perässä kantaen eväspussia ja kahdeksanvuotias poika seurasi äitiään pidellen hänen hameenliepeistään. Talvitietä Sokkolan kylään oli noin viisi pitkää virstaa, aivan talotonta taivalta. Sinne toivoivat matkailijamme ehtivänsä ennen iltaa. Isolla nevalla kävi kylmä pohja-tuuli ja lumi tuiskusi tuimasti heidän kasvoihinsa, että oli vaikea pysyä tiellä, kun sekin oli melkein tukossa. Iso neva oli suo, joita ainoastaan Pohjanmaalla tapaa, noin kolmea virstaa leveä ja peninkulmia pitkä. Ainoastaan muutamat kitumännyt ja vaivaiskoivut kasvoivat alastomalla aukealla. Pikku Heikki, joka ei enää jaksanut seurata äitinsä vieressä, alkoi itkeä vilusta ja väsymyksestä. Ainoa neuvo oli nostaa hänet kelkankeulalle. Liisa kääri esiliinansa jalkojen ympärille ja ottipa vielä huivinkin kaulastaan suojatakseen sillä käsiä ja kasvoja. Nyt alkoi toisetkin lapset viluaan vikistä pyytäen palata kotiin. Ei ollut Liisalla muuta keinoa kuin riisua alushameensa ja kääriä siihen molemmat vilusta värisevät lapsensa. Yhdessä vetivät he sitten kelkkaa kahlaten korkeitten lumikinosten läpi. Vasta kello kahdeksan ajoissa saapuivat he Sokkolan kylään ja menivät suoraan Myllylän Jaakon, Heikin lihallisen sekä hengellisen veljen taloon. Pirtistä kuului kimakoita kiitosääniä, josta huomasivat saapuneensa juuri seuroihin. Kauan odotettu saarnamies R oli viimeinkin saapunut paikkakunnalle, ja kristityitä oli kokoontunut läheltä ja kaukaa. Liisa asetti väsyneet lapsensa sänkyyn, jossa he heti nukahtivat. Sitten tunki hän väkijoukon läpi päästäkseen lähelle saarnaajaa, joka juuri luki Jesaija profeetan sanat: “Vaan Hän on haavoitettu meidän pahain tekoimme tähden, ja meidän synteimme tähden on Hän hosuttu; rangaistus oli Hänen päällänsä, että meillä rauha olisi, ja Hänen haavainsa kautta olemme me paratut”. Kauan ei Liisa ollut kuunnellut, ennen kuin jo tunteet kuohuivat pidätettyinä huudahduksina. Pian nousi hän hypäten ja huitoen käsillään sekä kiittäen Jumalaa Hänen äärettömästä armostaan, jonka Jumalan vihamiehet ja murhaajat saavat omistaa itselleen Herran Jeesuksen veressä. Hengen tulelle kelpaavat ainekset syttyivät, saarnaajakin sopersi itkun ja naurun sekaista kiitosvirttään. Liisan kiitos aina vaan kiihtyi, kunnes kaatui tiedotonna lattialle, josta hänet nostettiin sänkyyn. Aamulla herättyään tuntee Liisa kovaa päänkivistystä sekä pistosta rinnassaan. Hän oli vilustunut eilisen päivän matkalla. Pikku Maiju, nuorin lapsista itki katkerasti hänen vieressään, sillä hänkin oli vilustunut ja oli jo kovan kuumeen vallassa. Pikku Heikki istui uunin edessä vaikeroiden jalkojaan, jotka olivat paleltuneet matkalla. Keskimmäinen lapsi Janne näytti voivan hyvin ja seisoi lapaset käsissään ovella, aikeessa lähteä ulos talon lasten kanssa mäkiä laskemaan. Liisa ihmetteli, miksikä hän oli nukkunut näin kauan. Hän ei ollut täysin tolkulla siitä, mitä oli tapahtunut eikä myöskään nykyisestä tilastaan. Lastaan rauhoitettuaan yritti hän nousta ylös, mutta päätä pyörrytti niin, että täytyi laskeutua takaisin vuoteelle. Hän oli siis sairas ja täytyi tyytyä olemaan vuoteen omana. Nyt Heikkikin vasta ymmärsi, kuinka vakava asianlaita oikeastaan oli. Heikin oli siis oltava sairaanhoitajana. Yksin ei hänen kuitenkaan tarvinnut paljon olla, sillä kristityt olivat aina rakkaudessaan ja myötätuntoisuudessaan häntä auttamassa. Pikku Maiju huononi äkkiä ja kolmen päivän kuluttua oli hän jo muuttanut pois kipujen ja kärsimysten maasta siihen maahan, missä maisten vaivojen mainingit eivät konsaan tunnu. Pikku Heikin jalat paisuivat kovin ja ankara särky vaivasi herkeämättä yötä ja päivää. Liisa oli kovassa keuhkokuumeessa. Hänkin näytti käyvän päivä päivältä yhä huonommaksi. Kuumeen houreissa näki hän autuaitten seurueen, missä pikku Maiju marttyyrikruunulla kaunistettuna harppuaan helkytellen lauloi Karitsalle kiitostaan. Yhdeksäntenä päivänä oli hän kaikkein heikoin, ja kyläläisetkin olivat jo kokoontuneet hänen loppuaan katsomaan. Heikki oli jo menettänyt Iisakkinsa ja Saaransakin oli hän jo sydämessään uhrannut. Jumala tahtoi kuitenkin, että Liisa jäisi rakkaudellaan ja lempeydellään valaisemaan pimeätä maailmaa. Tauti oli saanut käännekohtansa, ja sairas rupesi paranemaan, vaikka hitaasti. Vielä ikävämmältä tuntui kun eräänä päivänä kruununmiehet tulivat noutamaan Heikkiä vankilaan. Lapset ja Liisa itkien katsoivat, kuinka isän päälle puettiin vangin turkki. Heikin sydäntä särki, kun täytyi jättää sairaan vaimonsa ja poikansa sekä pikku Jannensa oman onnensa nojaan. Heikki vietiin ensin vangin kuljettajan luokse, josta häntä lähdettiin kuljettamaan Oulun vankilaan. Toukokuun viime päivät olivat käsissä. Lepistön mökissä on taasen asukkaita. Aurinko paistaa kirkkaasti ja lämpimästi ikkunasta sisään mökkiin. Iloisena toimi Liisa askareitaan, vilkaisten tuon tuostakin ulos sivuikkunasta, niin kuin odottaen jotakin. Illan tullessa juoksee Janne sisään huutaen: “Isä tulee, isä tulee.” Vaimo kiirehti ulos miestään vastaan, joka jo on aivan rappujen edessä. — Ilomielin astuu Heikki vanhaan kotiinsa, johon ei ollut toivonut milloinkaan enää pääsevänsä. Istuttuaan sängynlaidalle katselee hän ympärilleen juuri kuin ensikertalainen. “Sokkolassa”, alkaa hän, “kuulin, että Heikki on viety sairaalaan. Onko se totta, että hänen vasen jalkansa on sahattu poikki?” “Niin ovat kuulemma nähneet”, huokasi Liisa. Kuinka jaksaa Mäkelän Maija? Kuulin, että hän on toimittanut meille kodin takaisin. Jumala siunatkoon häntä. Kyllä hän hyvin voi ruumiin ja sielun puolesta. Niin kuin muistanet, oli hän Sokkolassa silloin, kun Maiju vainaja haudattiin ja oli kuulemma silloin jo uskonut syntinsä anteeksi. Sinun lähdettyäsi kävi hän usein meitä katsomassa ja rupesi heti hommaamaan meitä tupaamme takaisin, jotta ei tarvitsisi yksin olla suruttoman maailman keskellä. Paluumatkalla poikkesi R Maijun pyynnöstä Mäkelässä jossa piti kahdet seurat. Oliko siellä kuulijoita? Ensimmäisenä iltana oli, paitsi muualta tulleita kristityitä, ainoastaan muutamia kylän nuorisosta. Seuraavana päivänä oli jo melkein kaikki kylän nuoret ja osa vanhoistakin. Tuliko ketään kristityksi? Moni itki syntejään, mutta eivät jaksaneet tehdä tunnustusta seurakunnan edessä. Mutta kuule. Kuinka on Kustaan laita? Niin — kyllä Jumala on häntäkin kovin lujaan lyönyt. Kaksi viikkoa sitten kuoli hänen vanhempi poikansa lämpöiseen tautiin, joka parhaillaan riehuu kylässä. Nuorempi poika sairastaa kovin heikkona ja kuulin jo tänään Kustaankin tulleen kipeäksi. Piika Maijako yksin hoitaa heitä, vai onko siellä muuta apua? Yksin hän siellä vain on, sillä useimmilla taloilla on kyllin huolta omista sairaistaan ja toiset taasen eivät rohkene. Heikki jää tuumimaan, eikä puhu mitään. Hetken istuttuaan sanoo hän vaimolleen. Onko sinulla mitään syötävää? Minun pitää tänä iltana mennä Vähälään. Liisa nostaa leipää, silakka- ja kaljatuopin pöydälle ja Heikki syöpi hyvällä ruokahalulla. Syötyään alkaa hän heti hommailla lähtöään. Ethän vaan aijo mennä Seksmanniin? Aijon, vastasi Heikki. Mutta lääkäri on ankarasti kieltänyt menemästä sellaisiin paikkoihin, jossa on sairaita ja muuten toivoisin, että olisit luonamme tänä iltana. Rakkauden velvollisuus on suurempi kaikkia ihmisten määräyksiä. Minun täytyy siis lähteä heti kylään, jos minun apuani siellä tarvittaisiin. Kevätaurinko valaisi juuri viimeisillä heikoilla säteillään taivaanrantaa, ja koko luonto kääriytyi hiljaiseen yöhuntuunsa, kun Heikki saapui Vähälän kylään. Kuinka paljon onkaan muuttunut sitten, kun hän viime talvena lähti sieltä. Niin moni kuolematon sielu oli sillä aikaa muuttanut maailmasta pois tuntematta Jeesuksen rakkautta. Sykkivin sydämin astuu hän Kustaan tupaan. Syvä kaihon tunne painaa Heikin mieltä. Hänen teki mieli itkeä, vaikka ei tiennyt itsekään miksi. Juopa Kustaan ja hänen välillään oli hänen viimein täältä lähtiessään ollut niin kovin suuri, vaan ehkäpä he nyt vihdoinkin koettelemusten ahjossa ymmärtäisivät toisiaan. Kenties kaipaisi hän tällä hetkellä rakkautta ja myötätuntoisuutta Kustaassa, tai olisi halunnut nostaa kärsimysten taakan Kustaan hartioilta omilleen. Hän pysähtyy oven eteen ja katsoo hetkisen yhä syvemmin kaihoten ympärilleen. Suuret kyyneleet vierivät hänen silmistään. Ei näkynytketään koko huoneessa. Painostava haudan hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Tuntui kuin lepäisi Jumalan painava käsi raskaana koko talon päällä. Heikki seisoo vielä ovensuussa ja kyyneleet alkavat yhä vuolaammin tulvia. Äkkiä kuulee hän peränurkan sänkyverhojen takaa katkeraa valitusta, joka pian muuttuu hurjaksi hourailuksi. Oi, viekää pois tuo pieni ruumis ja yksijalkainen poika. Ellette te anna anteeksi heidän rikoksiaan - Oi, älä ole niin kovasydäminen. Heikki astuu vuoteen luo ja kuistaa hiljaa: Kustaa. Sairas avaa silmiään. Mene pois luotani sinä vanhurskas henki. Älä tuomitse minua. Älä ole päällekantajani. —Viekää pois nuo kahleet. —Päästäkää syytöntä vapaaksi. —Minä olen suurempi rikoksen tekijä. —En jaksa tuota. Uupuneena uinuu sairas vuoteella, ja Heikki ottaa kääreen hänen päästään, kastelee kylmään veteen ja asettaa taasen paikoilleen. Samalla tulee Maija sisälle, joka nyt vasta oli ollut lypsämässä. Kummastellen katselee hän Heikkiä, ikäänkuin ei tahtoisi uskoa omia silmiään. Anna Maija minulle vettä, pyytää toinen sairas ovinurkasta. Maija ottaa lusikalla vettä kupista ja kaataa sairaan suuhun. Heikki jää sinne yöksi auttamaan Maijaa sairaitten hoitamisessa. Hänellä näytti olevan halu hoidella Kustaata, ja hänen vuoteensa ääressä istui hän uskollisesti koko yön. Jos hän olisi nähnyt Kustaan toisenlaisessa tilassa, olisi varmaan ollut vaikea unhoittaa, että hänellä oli vihamies edessään, mutta nähdessään riitaveljensä todellisen hädän, unhoitti hän kaikki entisyyden ja palveli vaan apua tarvitsevaa veljeään. Sairas houraili tuon tuosta ja yritti nousta ylös vuoteeltaan. Heikki, joka oli pakoitettu käyttämään kaikki voimansa, oli aamun tultua kovin väsynyt. Hän ei kuitenkaan voinut jättää veljeään niin avuttomaan tilaan, vaan päätti jäädä vieläkin Kustaata hoitamaan. Väsyneenä heittäytyi hän kovalle lattialle pariksi tunniksi levähtämään, jonka jälkeen hän taasen rupesi hoitamaan raivoissaan hourailevaa sairasta. Yöt päivät valvoi hän sairaan vuoteen ääressä ja sairas heikkoni aina vaan heikkenemistään. Kahden viikon kuluttua oli kuitenkin tapahtunut käänne, jotta sai jo odottaa sairaan parantuvan. Hourailukohtaukset lakkasivat ja sairas makasi levollisemmin vuoteellaan. Usein katsoi sairas hoitajansa puoleen, ikäänkuin olisi tahtonut jotain puhua. Ei hän kuitenkaan vielä puhunut muusta kuin taudistaan. Mene, Heikki, vain nukkumaan, äläkä niin peräti väsytä itseäsi. Kyllä tulen jo yksinkin toimeen, lausui Kustaa eräänä iltana myöhään Heikin hämmästykseksi. Mutta jos sinä kuitenkin tarvitset minun apuani, kyllä minä vielä jaksan. Voinhan sitten herättää sinut. No niin, huuda vain Heikki, niin kyllä herään. Sitten heittäytyi hän pitkälleen olkivuoteelle, joka oli lattialla aivan lähellä sairaan sänkyä. Aina vähän päästä oli hän kuulevinaan nimeään mainittavan ja hyppäsi sairaan luo kysyen: “Mitä tarvitset, Kustaa? Nuku rauhassa, en minä mitään tarvitse, sai hän aina vastaukseksi. Vaikka yö olikin ollut niin rauhaton, tunsi Heikki itsensä aamulla hyvin virkistyneeksi. Hän oli niin raitis ja iloinen. Kaikki näytti niin valoisalta. Kustaa oli paranemaan päin, oli ollut hänelle niin nöyrä ja ystävällinen, ja tämä oli täysi palkka hänelle kaikista vaivoistaan. Tässä ilon tunteessa hän ei kauan häiritsemättä saanut olla, sillä sikäli kuin Kustaa parani, ilmestyi tuo entinen kovuuden ja ylpeyden piirre hänen kasvoilleen. Emme suinkaan sen tähden voi väittää, että nuo hellimmät piirteet, joita Heikki oli hänessä huomannut, olisivat olleet ulkokullaisuutta. Ei — Kustaan jalommat tunteet olivat silloin, kun ruumiilliset voimat puuttuivat, päässeet vähäisen näkyviin, vaan sitä mukaa kun voimat palasivat, oli niiden pakko vetäytyä kuoreensa takaisin. Heikki oli jo lähes neljä viikkoa ollut sairaanhoitajana, kun Kustaa eräänä päivänä ilmoitti ettei hän enää tarvitse hoitajaa, jonka vuoksi pyysi saada tietää kuinka paljon hän oli velkaa. Tämä koski kipeästi Heikin sydämelle, vaikka ei itsekään oikein tietänyt syytä, miksi. Kenties näki hän tässä tarjouksessa menettäneensä sen palkan, jota rakkaus kaipaa, tai kenties tunsi hän että raha on liian arvotonta palkitsemaan rakkautta, joka löytää palkkansa ainoastaan vastarakkaudessa. Olen tehnyt, mitä olen tehnyt, ainoastaan rakkaudesta enkä palkan toivossa, sanoi Heikki surullisesti. No, anna minunkin antaa edes tämä 20 markkaa sinulle rakkaudesta, vastasi Kustaa hieman hymyillen. Kiittäen otti Heikki tarjotun palkan ja valmistautui heti lähtemään. Jos tarvitset apua vastaisuudessa, niin lähetä tieto minulle, lausui hän vielä mennessään. Kovin raskaalla mielellä menee hän kotiinsa, sillä hänestä tuntui nyt aivan kuin nämä rahat olisivat olleet veren hinta. Ehkä Kustaa oli antanut ne rauhoittaakseen soimaavaa omaatuntoaan, joka vaati häntä parannukseen. Viikon perästä kerrottiin kylässä, että Lepistön Heikkikin oli sairastunut lämpöiseen tautiin. Ensiksi oli hänen kärsimyksensä vankilassa ja sittemmin hänen rasittumisensa sairaan vuoteen ääressä uuvuttanut hänet niin, ettei jaksanut torjua taudin hyökkäyksiä itseänsä vastaan. Alusta alkaen joutui hän niin kokonaan taudin uhriksi, ettei ollut toivoakaan hänen parantumisestaan. Synkkänä ja vaieten oli Kustaa aina kuunnellut kertomuksia Heikin sairaudesta. Kaksi päivää taisteli hän sielussaan. Hän tunsi kehoitusta lähtemään Lepistöön, vaan toiselta puolen olisi se ollut liian nöyryyttävää. Vihdoin voitti hän itsensä ja päätti mennä Heikkiä katsomaan. Lopetettuaan postillan lukunsa, lähti hän kiirein askelin kulkemaan Lepistölle. Tultuaan majaan rientää hän suoraan sängyn luo, missä huomaa Heikin jo kuolleena. Siinä seisoo hän ikäänkuin kivettyneenä, lainkaan huomaamatta edes Liisan nyyhkytyksiä takan tykönä. Hetken seisottuaan heittäytyi hän kasvoilleen lattialle. Tuskan raskas vasara murtaa viimeisenkin kuoren hänen sydämestään, ja synnintunnon katkerat kyynelvirrat tulivat hänen silmistään. Oi Jumala, voitko armahtaa murhaajaa, joka juuri kastelee uhriansa katumuksen kyynelillä, huutaa hän suurella äänellä. Siihen jää hän hiljaa makaamaan, kuin tuomiotaan odottava rikoksentekijä. Heikki käski minun sanomaan viimeisen tervehdyksen sinulle: Sano Kustaalle, etten tahdo olla hänen päällekantajansa vaan esirukoilijansa taivaassa, kuiski Liisa hänen korviinsa. Tämä oli kuin ääni suoraan armoistuimelta, joka samalla puhui hänelle siitä suuresta edesvastaajasta Isän tykönä. Hän nousee ylös ja ensimmäinen rauhansäde kuvastuu hänen silmissään. Jaksatko sinäkin, Liisa, antaa anteeksi minun taivaaseen asti huutavat rikokseni? Tahdon tästälähin kohdella sinuakin paremmin, kuin tähän asti olen tehnyt. “Usko, kallis veljeni, Herran Jeesuksen nimessä ja maahan vuotaneessa veressä kaikki suuret ja pienet syntisi anteeksi,” todisti Liisa, laskien kätensä hänen päällensä. Nyt näki Kustaa viimeisetkin syntinsä vierivän Jeesuksen avoimeen hautaan, ja ylösnousemuksen ihana aurinko sarasti hänen sieluunsa. Uudella sydämmellä kulki Kustaa kotiinsa, jossa heti alkaa puuhailla Heikin hautaan laittoa. Seuraavana sunnuntaina lähti paljon Vähälän kyläläisiä naapuripitäjän kirkolle, jotka Kustaan kutsusta olivat lähteneet saattamaan Lepistön Heikkiä viimeiseen leposijaansa. Liisa oli kutsunut paikkakunnan kristityt hautajaisiin ja olipa Myllylä, vainajan veli, hommannut saarnaajankin Oulusta. Haudalta palattuaan kokoontuivat he kaikki Männilän Erkin taloon. Heidän kokouksestaan emme tahdo seikkaperäisemmin kertoa, vaan mainittakoon ainoastaan vähän Kustaasta. Hän oli koko seuran ajan enemmän liikutettu, kuin kukaan muu. Viimein puhkesi hän puhumaan koko kansan edessä siitä ihmeellisestä pelastuksesta, jonka Jumala armostaan oli hänelle suonut. Hän kertoi, kuinka hän oli väärässä mielessä tukenut jumalattomuutta ja polkenut vanhurskautta jalkojensa alle, kuinka hän sokeassa kiivaudessaan oli vainonnut Jeesuksen karitsoita, niin kuin Saulus ennen. Mutta mitä hän oli voittanut? Kaikki hänen tekonsa oli poroksi palaneet, ja nyt oli hän itsekin vainottunsa kautta tullut voitetuksi. Ei auttanut potkia tutkainta vastaan! Kehoitettuaan kaikkia syntitoveriansa todelliseen parannukseen, niin kauan kun armonaika oli, pyysi hän lopuksi kaikilta kristityiltä anteeksi, että hän vainoomisillaan oli tuottanut heille niin paljon vaikeutta. Anteeksitodistamisen jälestä kuului kaikkialla itkun ja kiitoksen ääniä. Se oli parannuksen päivä syntisille ja voiton riemupäivä koetellulle seurakunnalle.